Hiljaista

Ei mitään tuntemuksia. Intuitio kertoo, että jakautuminen on päättynyt, kiinnittymistä ei tapahtunut. Rinnat ovat vielä kipeät Pregnylistä ja kai Lugesteron sitä ylläpitää.

Vielä viikko täytyy sinnitellä ellei vuoto sitä ennen ala. Yleensä vuoto on alkanut juuri ennen testipäivää ja vienyt samalla sen testaamisen jännyyden.

Sivupoluilla

Suurimmat tunneryöpyt ovat laantumaan päin. Jostain syystä olen siirtynyt ajatuksessani jo pas:iin. Minusta se vain kuulostaa todennäköisemmältä raskauden käynnistäjältä kuin tuoresiirto. Tämä ajatus perustuu ihan vain omiin kuvitelmiin, että siinä tilassa kehoa olisi lähempänä normaalitilaa kuin tämän hormonihirviökauden jälkeen. Pas:in ajatteleminen tuo myös pientä tukea mahdollisen pettymyksen varalle ja lievittää nyt on pakko onnistua -ajattelua.

Yllättävä toiveikkuuden viriäminen on aiheuttanut ajautumisen sivu-urille. Viikonlopuna olen mm. laskenut koska äitiysloma alkaisi ja miten paljon olisi äitiysrahaa, koska kehityskeskustelu on ja voiko silloin kertoa raskaudesta esimiehelle. Lisäksi selasin  torista vauva-kamoja ja pohdin pojan nimeä. Tytöille nimet on ollut valmiina jo vuosia.

Toisaalta, en usko tämän olevan mitään poikkeavaa raskaudesta haaveilevalle. Sellainen jolla ei ole vuosien yritystä taustalla, ei tosin joudu niiden ajatusten eteen, että "entä jos ei koskaan", "parempi yrittää unohtaa koko asia, ettei tule sitten niin suuri pettymys", "vastaa viimeisellä kolmanneksella.." jne. Lapsettomuuden taakasta tietämättömät saavat siis haaveillakin vapaammin.

Tästä aasinsilta toiseen asiaan, jota viikonloppuna useasti päädyin ajattelemaan. Kävimme vuosi sitten ystäväni kanssa keskustelun aiheesta lasten hankinta. Keskustelimme meidän hoidoista ja omista lapsista yleensä, jolloin ystävä sanoi "mutta nuoriahan tässä vielä ollaan". Ai? 30+ ei mielestäni enää ole nuori, kun puhutaan lasten hankkimisesta. 22-vuotias on. Oman biologisen varttuneisuutensa tajuaa jo siitä, kun lääkäri kysyy koska kuukautiset ovat alkaneet ja joutuu vastaamaan: vuonna 1994. Sitten tajuaa, että siitä on 21 vuotta.

Kysyin eikö ystävällä ole ollut minkäälaista vauvakuumetta. Ehkä vähän. Muttei juuri nyt, ehkä joskus sitten. Nyt olisi aika huono hetki, kun kesällä on reissukin tulossa. Olisi kiva päästä ulkomaille töihin ja saada muutama työjuttu valmiiksi, ystävä vastasi. Minun korviin se kuulosti samalta kuin olisi vastannut kysymykseen: oletko ajatellut autoa vaihtaa? Uutta talvitakkia ostaa? Mennä tänä ensi kesänä tangomarkkinoille tms? Hämmästyttävän rohkeaa ja luottavaista ajattelua. Olemme nuoria ja lasten aika tulee sitten, kun on ensin toteutettu pari muuta tärkeää asiaa. Niin itsekin ajattelin joskus, mutta siitä on 10 vuotta. Ehkä olin vähän kateellinenkin siitä, ettei toisella ole moisesta pelkoa. Itselle se on ollut suuri pelko jo pitkään ennen yrityksen aloittamista.

Olen miettinyt, pitäisikö asia ottaa uudelleen puheeksi, vaikkei se minulle kuulu. Ei sitten mitenkään. Enkä voi tietää mikä heidän pitkän parisuhteen tila oikeasti on. En tiedä miksi edes ajattelen koko asiaa. Jos toinen ottaa elämän rohkeasti ja uskoen asioiden menevän niin kuin haluaa, niin miksi puuttua siihen. Miksi maalata piruja seinille. Enköhän minä itsessään ole elävä todiste siitä, ettei asiat kaikilla mene sinne päinkään ja jos sinne päin sitkeästi yrittää, silti siinä saattaa mennä vuosia.

Kiitollinen ja liikuttunut

Istun työpöydän ääressä ja koetan tehdä töitä. Keskittyminen on vaikeaa. Välillä alan aina uudelleen itkemään. Toukokuussa alkion siirron jälkeen itkin pettymystä ja katkeruutta. Iillalla itkimme sitä yhdessä miehen kanssa. Nyt tämän saman pöydän ääressä itken kiitollisuutta ja liikutusta. Kun taival on ollut pettymyksiä täynnä, sitä voi näköjään tuntea sellaista kiitollisuutta ettei tiedä voisiko enää enempää toivoa. Mitään enempää en ainakaan osaisi, enkä voisi juuri nyt toivoa. Bussissa alkion siirrosta töihin palatessa mietin, onko kiitollisuudella ylärajaa. Tunsin jopa pientä hellyyttä kehoani kohtaan ja ajattelin, että jatkossa minä kohtelen sinua paremmin.

15 munasolusta 11 oli kypsää ja ne kaikki hedelmöittyivät, 9 niistä jakaantui. Niistä yksi siirrettiin, 4 hyvin jakautunutta meni pakkaseen ja 4 on vielä seurannassa. Toimenpiteenä alkion siirto ei tuntunut miltään. Mutta oli paljon mukavampi kuin edellinen.

En ole raskaana, paitsi ehkä teoriassa, mutta nyt ainakin todistetusti kohtuuni on siirretty huippualkio, josta voi jotain tulla. Esimerkiksi elämän suuri ihme ja toivotuin asia. Eihän tämä ole vielä mitään. Mutta kuitenkin paljon enemmän kuin osasin toivoa.  Enkä varmaan oikein uskaltanut toivoa mitään.

Voi väsymys

Miksi kuvittelinkaan, että punktion jälkeisenä päivänä voi ihan hyvin lähteä töihin? Eilinen väsyttää, enkä saanut sitä yöllä nukuttua kunnolla pois. Saattaa jäädä työpäivä aika tuloksettomaksi. Olin jo eilen ihan kelpo kunnossa, vähän turvonnut ja janoinen, mutta muutoin ok. Arvelin tulevani kripahäntäisiin täihin, jos jäisin kotiin.

Siirto on huomenna. Siis, jos jotain siirrettävää on. Toivottavasti limakalvo ei ole ihan kulahtanut. Munarakkuloita oli 18 ja munasoluja 15. Toivottavasti nyt edes muutama suostuisi pidempään yhteistyöhön. Olisi kiva tietää etukäteen miten munasolut ovat hedelmöittyneet ja olivatko ne  kypsiä. Nyt ei auta kuin kerätä huomiselle voimia sitä mahdollista tietoa varten, että siirretään jokin "ei kannata liikaa toivoa" alkio. Ehkä selviän siitä viime kertaa paremmin. Silloin surkea laatu tuli luottavaiselle isona yllätyksena, nyt olen valmistautunut.

Päivää ennen punktiota

Eilen tökkäsin Pregnylin. Melkoista säätöä oli, vaikka kokemusta on alla muutama kerta. Ensi rikoin pullon jotenkin niin, että sieltä singahti jo pari pisaraa siinä vaiheessa, sitten säädin ruiskun kanssa niin, että ainakin kolmas pisara pääsi karkuun ja jotain vielä tupeksi pistoksen päälle, koska sain käsiini jotain kosteaa siinä vaiheessa kun keräsin pistelytarvikkeet pöydältä. Pregnyl annos pieneni ehkä 5000 iusta 4000, siltä se ainakin ruiskussa näytti.

Tänään ei ole hoitokartan mukaan mitään. Vähän epävarma olo jäi eilisestäkin. Hoitajan täyttämässä lapussa (ruudukossa) oli sumut ja Pregnyl. Ei siis enää Menopurin annosta, 150, merkitty eiliselle. Toisin ilmaistuna viimeinen pistos oli sunnuntaina ja nyt kaksi iltaa ilman. Tarkistin varmuudeksi, että edellisessä oli sama homma, Pregnylin kanssa ei enää tullut Puregonia. Kai se sitten oikein meni...Tällaisessa hommassa epävarma herran haltuun -olo ei ole mitenkään mukava. Tässä alkaa jo epäillä mahdoinko pistää ollenkaan edes sunnuntaina...Jos tähän vielä joudun, niin laitan tekemiset ylös paperille.

Aika pelottavaa. Ei sumuja, ei mitään. Pysyykö ne kuitenkin siellä kiltisti odottamassa paikoillaan huomiseen saakka, ettei osa lähde jo liikkeelle? Ihan kuin tuntuisi siltä, että joku pallura juuri hivuttautuu munajohtimessa kohtua kohden.

Mitään uskoa ei onnistumisen suhteen enää olo. Sen verran kaivoin lohduttavaa tietoa, että 18 mm oli joidenkin lähteiden mukaan optimaalinen punktioitavan munasolun koko. Ja senkin googlailin, että kasvuvauhti loppua kohden on 1,5-3 mm/vrk.

Pikkuruiset

Viime toukokuussa 3 päivää ennen punktiota, oli tulossa vain 5-6 potentiaalista munasolua. Puntiossa niitä saatiin kuitenkin 9 kpl, mutta lopulta ne kaikki olivat epäkypsiä ja vain kaksi hedelmöittyi. Niistä toinen jakautui 4-soluiseksi, toinen 3-soluiseksi. 4-soluinen siirrettiin.

Nyt 5 päivää ennen punkiota molemmilla puolilla on kasvamassa 8 n. 10 mm kokoista. Toivottavasti ne kasvavat loppua kohden nopeammin, sillä jos 8 piikittelypäivää on tuottanut 10 mm, samalla kasvuvauhdilla ne ehtisivät kasvaa n. 6,25 mm keskiviikkoon ja olisivat keskimäärin 16-17 mm kokoisia. Toivottavasti en joudu toista kertaa punktioon, josta tuloksena on raakileita.

Ihmettelen pistelevää oloa, jos ne ovat  n. 1 cm halkaisija ja niitä on vain 8 per puoli. Tänään onkin ollut vähemmän kupruileva olo. Eilen kävin kevyesti hiihtelemässä, eikä tuntunut missään, vaikka kotona lähtöä turatessa ja monoja laittaessa kävi useamman kerran mielessä: onkohan tämä nyt ihan viisasta. Nyt aion vedellä lonkkaa keskiviikkoon asti. Siis fyysisesti. Muutoin aion kyllä venyttää työpäiviä.

Tukala olo

Ensimmäinen IVF oli helppo (siis muutoin paitsi henkisesti sen jälkeen kun munasolut eivät hedelmöittyneet eivätkä alkiot jakautuneet). Pysyin elelemään normaalisti loppumetreille ja voin hyvin. Pari päivää ennen punktiota kävin melomassa eikä kajakkiin sujuttautuminen ym. aiheuttanut mitään ihmeellisiä tuntemuksia. Punktiopäivän olin väsynyt, mutta jo seuraavana päivänä olisin ollut täysin työkykyinen. En juuri turvonnut, eikä käveleminen tuntunut missään.

Nyt ennusmerkit ovat sellaiset, että tällä kertaa en ehkä pääse yhtä helpolla. Eilen alkoi epämääräinen kupruilu ja pistely alavatsalla, limaisuus lisääntyi, leukaan pärähti ISOJA finnipatteja ja olo oli (ja on edelleen) samanlainen kuin voimakkaan ovulaatiokipuilun aikana. Alavatsa on pinkeä kuin mikä. Tänään työmatkalla totesin, että liikkuminen tuntuu eilistä enemmän.

Päädyin tietenkin myös lukemaan keskusteluketjua jarrun pettämisestä, mutta tällä kertaa pystyin  suuntaamaan ajatukset pois siitä vaihtoehdosta.

Huomenna saan tiedon koska punktio on. Veikkaisin alkuviikkoa, sillä tänään on jo pistospäivä 8 eli sunnuntaina olisi 11. Vähän hirvittää, millainen olotila tässä ehtii viikonlopun aikana kehittyä. Toivottavasti tukaluus korreloi positiivisesti tuloksellisuuden kanssa.

Mietin eilen sitäkin, jos sattuisi raskautumaan ja raskaus sattuisi päättymään onnellisesti, tarvitaanko sen jälkeen taas vuoden yritys jostain tietystä ajasta eteenpäin seuraavaa hoitoa varten ja sen jälkeen uudelleen jonoon? Jos tarvitaan vuoden yritys, mistä alkaen voi yrittää? Jos nyt sattuisi tulemaan elinkelpoisia alkiota, miten kauan ne pidetään pakkasessa? Voiko niitä käyttäää seuraavaan vai heitetäänkö ne automaattisesti roskiin?

Turhia ajatuksia. Jos tämä onnistuisi, olisin niin onnellinen, etten osaa edes kuvitella miten onnellinen olisin. Olen jo etukäteen vähän onnellinen siitä, miten onnellinen voisin olla. Enkä edes tiedä lähtisinkö toista näin väkisin yrittämään. Ei todellakaan ole ajankohtaista, kun en välttämättä koskaan saa sitä ensimmäistäkään. Silti tällaisiakin huomaa miettivänsä. Ja se mikä on positiivista näitä miettiessä on se, että luottamus mahdollisuuteen saada lapsi, on tällä hetkellä kova.

Faithless - Insomnia

Ajatukset heittävät laidasta toiseen.

Näin sanoin miehelle perjantaina: 

"Mä oon niin innoissani tästä hoidosta. Mä uskon, luotan ja toivon. Näen valoa tunnelin päässä. Älä yritäkään tiputtaa mua maan pinnalle! Haluan olla onnellinen edes siitä pienen pienestä mahdollisuudesta…Haluan uskoa, että positiivinen asenne ja rauhallisuus merkitsevät jotain, vaikka paljon pelkäänkin."
 
Ja näin viime yönä:

"Tämä ei tuu onnistumaan. Miten kestän sen tiedon, että kaikki jakautuu kelvottomasti. Miksi pitää valvoa juuri silloin, kun ei missään nimessä pitäisi...Mä en nuku koko yönä...Tämä on painajaista."

Unettomuus on täällä taas. Hetken jo olikin mukavan seesteistä. Pelkään, että se vaikuttaa hoitoon. Että munasoluista tulee surkeita ja niitä tulee vähän tai ne eivät kehity valmiiksi. Nukuin n. 2 h, vaikka illalla olin raato.

Klinikalta saaduissa papereissa luki, että alkoholin käyttöä ja valvomista tulee välttää hoidon aikana. Miten voi välttää valvomista, jos ei saa unta vaikka kuinka yrittää? Lisäksi niissä luki, että muiden lääkkeiden käytöstä pitäisi keskustella lääkärin kanssa. Viime yönä siitä huolimatta rapistelin pilleripurkilla, koska stressitila paheni paniikkilukemiin. Purkilla käynnistä ei ollut apua. Yöllä mietin, voinko olla menemättä töihin, jos en ole "työkunnossa"? No, menin. Pakko. Tietenkin.

Miten tässä voisi säilyttää hyvän, luottavaisen fiiliksen? Ehken olekaan oppinut suuntaamaan ajatuksia muualle. Viime yönä en ainakaan osannut. Mitä enemmän yritin ajatella junanvaunuja, veturia, päivänvarjoa tms. kahta kovemmin mietin, mitä tämä valvominen aiheuttaa munasolujen kehitykselle.

Jotenkin tänään tuo kappeleen nimi ja esittäjä sopivat niin hyvin yhteen.

Etiäppäin

Synarelan haittavaikutukset alkoivat viime viikonloppuna. Heräilen useamman kerran yössä siihen, että hikoilen kuin pieni porsas. Viime yönä heräsin 1.23, 3.43 ja 5.59. Jollei mitään oireita olisi ollut koko aikana, olisin epäillyt ettei aine tehoa tähän itsepäiseen ja yhteistyökyvyttömään kehoon. Että ehkäpä parempi näin.

Ultrassa näytti suurin piirtein siltä miltä pitääkin ja eilen sain aloittaa Menopurin pistelyt 150 annoksella. Synarela puolittui yhteen suihkaukseen aamuin illoin. Saapa nähdä jatkuuko hikoilu.

Toiveikkuus ja usko painaa tällä hetkellä vaakakupissa pelkoa enemmän.

Kasvua?

Kyllä. Jotenkin. Ainakin olen oppinut hallitsemaan ajatusten oravanpyörää paremmin. Osaan jo usuttaa ajatukset lapsettomuudesta arkisten asioiden pariin, hypätä pois kierteestä joka vie pohjaa kohden. Satuin katsomaan Simpsoneita (mitä en koskaan normaalisti tee). Lisa on vihainen Homerille, Springfieldin järven saastuttamisesta siankakkasäiliöllä. Marge toteaa Lisalle: sinä olet nainen, sinut pitää opetella tukahduttamaan tunteesi. Hetken mietin sitäkö se onkin. Ehkä niin?


Katselin viikonloppuna äitiä kahden pienen lapsen kanssa. Olivat menossa hiihtämään ja riipivät suksia autosta, ja sen sellaista säätivät. Ajattelin kaiholla, että tuota minäkin joskus luulin tekeväni. Ei se kuitenkaan tuntunut yhtä pahalta kuin viime talvena. Katselin asiaa jotenkin kauempaa kuin aikaisemmin. Pakkomielteisyyden aika on ehkä ohi.


Vuoto tuli ja oli. Rintojen arkuus hävisi samalla. Huomenna sitten selviää koska pääsen piikittelyyn.