Emme päässeet siirtoon viime kierrossa, koska kierto olisi ehkä ollut huono. Emme pääse siirtoon tässä kierrossa, koska työmatka. Emmekä heinäkuussa, koska klinikan kesätauko alkaa. Emmekä elokuussa, koska 0-ultran aika pitäisi saada heinäkuun loppuun, jotta siirto voitaisiin tehdä elokuun alussa. Emmekä pääse syyskuussakaan, koska olen taas työmatkalla. Eli lokakuussa. Ehkä. Se tuntuun niin pitkältä.
Harkitsin jo irtisanoutumista. Olisi edes nämä työreissut eliminoitu. Olisi pitänyt olla kotona siihen saakka, kunnes tämä asia olisi käsitelty ja joku lopputulos olisi olemassa. Monilla tuntemillani se olisi onnistunut. Monissa perheissä voidaan elää hetki toisen ihmisen tuloilla. Minun mies ei pitänyt sellaista vaihtoehtoa mahdollisena. Olemme aina (no, ainakin lähes aina) maksaneet kaiken elämisen puoliksi. Sikäli perusteltua, koska tulot ovat suurin piirtein samat.
Ei helpota. Ei vaikka on olemassa yksi terve lapsi. Luin Karita Tykän kirjoituksen aiheeseen liittyen. Olen nyt sekundäärisesti lapseton. Vaikka olin kyllä primäärisestikin. Vaikka olen äiti yhdelle. Koen välillä suunnattoman huonoa omaatuntoa siitä, että kehtaan kokea surua asiasta, vaikka minulla on lapsi. Onko siihen enää edes oikeutta? Miksi en osaa keskittyä positiiviseen.
Nämä vastoinkäymisen siirtojen tai siirrottomuuksien suhteen ovat nostaneet pintaan ne tutut viallisuuden tunteet. Vihan itseä kohtaan. Vihan kehoa kohtaan. Varsinkin kehoa, koska sehän nimenomaan yrittää hankaloittaa asiaa entisestään. Viime päivät olen rypenyt pohjamudissa. No niin. Alkukiertoa kun eletään.
Olen käynyt läpi samoja katkeruuden tunteita, kuin ennen äitiyttä. Luin tekstin, joka käsitteli sitä, että pitää osata vain hyväksyä asiat, nähdä hyvät puolet, uskaltaa olla onnellinen. Katselen nyt maailman lapsettomuuden lasien läpi. Ymmärrän, että pitää hyväksyä. Eihän tässä ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta en osaa hyväksyä sillä tavalla lempeästi, kuten varmaan tarkoitus olisi. Hyväksyn, kun ei ole vaihtoehtoja, katkeruutta tuntien. Näen hyvät asiat, mutta kipuilen silti niiden huonojen asioiden kanssa.
Minulla lapsettomuuden kokemus ei valitettavasti rajoitu vain siihen liittyviin ikäviin tunteisiin. Koen olevani muutenkin vääränlainen, heikko, huono, itsekeskeinen, lapsellinen. Miksi en aikuistu? Miksi en itsenäisty? Miksi en lakkaa ajattelemasta samoja typeriä ajatuksia vuodesta toiseen?
Ei tämä kokemus kasvattanut minusta ymmärtäväistä ja lempeää ihmistä. Se levitti viallisuuden tunteen muihinkin elämän osa-alueisiin. Parisuhteeseen, ystävyyssuhteeseen, perhe- ja sukulaisuussuhteisiin, työminään. Totta kai tunteen voimakkuus vaihtelee päivittäin, mutta se on läsnä. Valmiina myrkyttämään mielen. En vain olisi uskonut, että se voisi tulla näin voimakkaana takaisin toisella kierroksella. Ja, että se saisi kyseenalaistamaan kaiken itsessä ja omassa elämässä.
Ja aika. Kaikki lapsettomuudesta kärsineet, ja todellakin kärsiä sana sopii tähän asiayhteyteen mainiosti, tietävät, että aika on myrkkyä. Täytyy jaksaa tsempata, vaikka vastoinkäymisiä tulee toinen toisensa perään. Täytyy yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin ja vaalia niitä, että jaksamisen lähteet olivat kunnossa. Täytyy jaksaa esittää normaalia, ainakin jos ei ole uskallusta olla esittämättäkään. Lipsahdus liian syvälle lapsettomuuteen voi niin nopeasti myrkyttää mielen pitkäksi ajaksi. Täytyy olla reipas. Täytyy jaksaa niitä tavallisia sikiäviä ihmisiä ympärillä. Niitä joilla ongelmat ovat luokkaa auto hajalla, kuivausrummun toimitus viivästynyt, niitä jotka "tekevät" lapsia ihan kummallisista motiiveista.
Ja täytyy yrittää olla stressaamatta, vaikka mikään ei varmasti ole vaikeampaa. Helposti tästä luonnollisesta, ilon asiasta tulee h*lvetillinen stressi. Ja täytyy yrittää ymmärtää. Ja hyväksy. Ja keskittyä positiivisiin asioihin. Mutta aika. Se haastaa meitä. Se, ettei tiedä kuinka käy. Sekin haastaa meitä.
Ja sitten ei vaan välillä jaksa. Itse en nyt juuri jaksa. Olen alakuloinen. Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Miten uskaltaisin antaa asian olla? Miten luopuisin? Tunteita ei voi kieltää, eikä niitä pitäisikään. Pitäisi vain opetella ajattelemaan toisin, mutta siihenkään yritykseen ei ole nyt jaksamista.
26.5.2017
24.4.2017
Ihmeitä
Lyhyesti. Edellisessä kierrossa ei päästy siirtoon. Lääkäri oli oikeassa ja ovulaatio oli ollut jo kp12 mennessä. Testailin sitkeästi kp18 asti, mutta viivat vain haalistuivat ja lopulta katosivat. Sitten sain kokea sen ihmeen mikä meillä lapsettomilla varmaan aina mielessä siintää ennen hoitoja ja hoitojen välissäkin. Kp32 sain testiin hailakan toisen viivan. Sen toisen viivan!
Tein uuden testin seuraavana aamuna ja se olikin sitten puhdas nega. Kp34 vaihdon liuskoista Apteekin omaan testiin ja sain taas haalean viivan. Kp36 eli reilusti yli 3 viikkoa ovulaatiosta sain uudelleen Apteekin omalla haikalan plussan. Eroa kahden vuorokauden takaiseen testiin ei silmällä erottanut. Päätin, että katson viikonlopun yli ja soitan sitten tk:een.
Ei tarvinnut soitella. Sunnuntain vastaisena yönä näin unta, että synnytin. Synnytys oli helppo, kivuton ja nopea. Kun kysyin hoitajalta "miten vauvan kävi?", hoitaja vastasi "se oli kuollut". Siihen heräsin. Menin vessaan ja kp38 (rv olisi ollut 5+1) vaihtui kp1:ksi.
Olo on aika hämmentynyt, enkä ole oikein osannut suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Jokin tunne itsellä koko ajan oli, ettei plussa ole se oikea plussa, koska se oli niin hailakka. Toki esikoisestakin näin alkuun vain haamuja, kunnes ymmärsin luopua testaamisesta ja luottaa verikokeen tulokseen. Sen pohjalta toisaalta myös tiesin, ettei hcg välttämättä nouse kovin nopeasti.
Jotenkin jäin kokemuksesta kuitenkin plussan puolelle, koska:
A. tämä antaa viitteitä, että luomuraskauden mahdollisuus on olemassa, vaikkakin pieni niin ehkei ihan 0. Kemialliseksi itse tämän luokittelin.
B. Tällä hetkellä näyttää siltä, että suuremmilta jälkiseuraamuksilta vältytään eli kaikki tulee ulos luonnostaan. Vai voiko sitä nyt tässä vaiheessa edes tietää? Joka tapauksessa eloton alkio, tuulimuna tms. muutaman viikon kuluttua ultrassa olisi ollut rankempi kokemus.
Kuukautiseni ovat olleet aina niin säännölliset, etten ole koskaan edes päässyt luomukierrossa tekemään raskaustestiä. Syksystä 2011 kierto on enimmillään venähtänyt sen 1-2 päivää. Jossain vaiheessa hoitoja lapsettomuuden syyksi väläyteltiin mahdollisesti häiriötä munasolujen kypsymisessä. Ovulaatio on yleensä ollut kp 15-16 ja munasolut kasvaneet varsin isoiksi.
Tekee mieli spekuloida, että se toisiaan voisi olla syy, sillä nyt ovulaatio tuli aikaisin ja se selvästi näytti olevan raskauden mahdollisuuden näkökulmasta positiivinen asia.
Toinen millä tekee mieli spekuloida on ruokavalion vaikutus. Olen kärsinyt vatsaoireista monta kuukautta, kohta vuoden. Niitä on selvitelty, mutta mitään selittäjää ei ole löytynyt. Vedin maaliskuussa ruokavalion aika tiukaksi, koska oireet karkasivat totaalisesti käsistä. Söin höyrytettyjä vihanneksia, kevyesti lihaa, sosekeittoja, salaattia, öljyä, siemeniä, vihreää teetä, gluteenitonta näkkäriä, marjoja jne. Vältin gluteiinia (en 100 %, jos esim. sillä oli saostettu tms. mutta valtaosin) ja maitotuotteista käytin hapanmaitotuotteita ja niitäkin kohtuudella. Tämän oli tarkoitus olla ns. Vatsan rauhoitusruokavalio. Ja oireet helpottivat. Väistämättä miettii, että voiko gluteiiniherkkyys aiheuttaa tällaista? Vatsaoireiden lisäksi ongelmia hormonijärjestelmään?
Tein uuden testin seuraavana aamuna ja se olikin sitten puhdas nega. Kp34 vaihdon liuskoista Apteekin omaan testiin ja sain taas haalean viivan. Kp36 eli reilusti yli 3 viikkoa ovulaatiosta sain uudelleen Apteekin omalla haikalan plussan. Eroa kahden vuorokauden takaiseen testiin ei silmällä erottanut. Päätin, että katson viikonlopun yli ja soitan sitten tk:een.
Ei tarvinnut soitella. Sunnuntain vastaisena yönä näin unta, että synnytin. Synnytys oli helppo, kivuton ja nopea. Kun kysyin hoitajalta "miten vauvan kävi?", hoitaja vastasi "se oli kuollut". Siihen heräsin. Menin vessaan ja kp38 (rv olisi ollut 5+1) vaihtui kp1:ksi.
Olo on aika hämmentynyt, enkä ole oikein osannut suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Jokin tunne itsellä koko ajan oli, ettei plussa ole se oikea plussa, koska se oli niin hailakka. Toki esikoisestakin näin alkuun vain haamuja, kunnes ymmärsin luopua testaamisesta ja luottaa verikokeen tulokseen. Sen pohjalta toisaalta myös tiesin, ettei hcg välttämättä nouse kovin nopeasti.
Jotenkin jäin kokemuksesta kuitenkin plussan puolelle, koska:
A. tämä antaa viitteitä, että luomuraskauden mahdollisuus on olemassa, vaikkakin pieni niin ehkei ihan 0. Kemialliseksi itse tämän luokittelin.
B. Tällä hetkellä näyttää siltä, että suuremmilta jälkiseuraamuksilta vältytään eli kaikki tulee ulos luonnostaan. Vai voiko sitä nyt tässä vaiheessa edes tietää? Joka tapauksessa eloton alkio, tuulimuna tms. muutaman viikon kuluttua ultrassa olisi ollut rankempi kokemus.
Kuukautiseni ovat olleet aina niin säännölliset, etten ole koskaan edes päässyt luomukierrossa tekemään raskaustestiä. Syksystä 2011 kierto on enimmillään venähtänyt sen 1-2 päivää. Jossain vaiheessa hoitoja lapsettomuuden syyksi väläyteltiin mahdollisesti häiriötä munasolujen kypsymisessä. Ovulaatio on yleensä ollut kp 15-16 ja munasolut kasvaneet varsin isoiksi.
Tekee mieli spekuloida, että se toisiaan voisi olla syy, sillä nyt ovulaatio tuli aikaisin ja se selvästi näytti olevan raskauden mahdollisuuden näkökulmasta positiivinen asia.
Toinen millä tekee mieli spekuloida on ruokavalion vaikutus. Olen kärsinyt vatsaoireista monta kuukautta, kohta vuoden. Niitä on selvitelty, mutta mitään selittäjää ei ole löytynyt. Vedin maaliskuussa ruokavalion aika tiukaksi, koska oireet karkasivat totaalisesti käsistä. Söin höyrytettyjä vihanneksia, kevyesti lihaa, sosekeittoja, salaattia, öljyä, siemeniä, vihreää teetä, gluteenitonta näkkäriä, marjoja jne. Vältin gluteiinia (en 100 %, jos esim. sillä oli saostettu tms. mutta valtaosin) ja maitotuotteista käytin hapanmaitotuotteita ja niitäkin kohtuudella. Tämän oli tarkoitus olla ns. Vatsan rauhoitusruokavalio. Ja oireet helpottivat. Väistämättä miettii, että voiko gluteiiniherkkyys aiheuttaa tällaista? Vatsaoireiden lisäksi ongelmia hormonijärjestelmään?
31.3.2017
Toiseen yritykseen
Toinen pas tehdään heti perään, jos vaan aikataulut osuu kohdilleen. Mitäpä tässä odottelemaan. Nyt mieli on vähän rauhallisempi ja stressi vähän enemmän hanskassa.
Kierto on pitkä kuin nälkävuosi. Taas tikutellaan ovulaatiota ja kp 14 mennään vielä negatiivisissa merkeissä. Ultrassa näkyi jo iso rakkula ja paksu limakalvo kp 12. Ovis tuntuu aina ajoittuvan samoihin päiviin, niin että alkio siirretään sitten taas samanikäisenä kuin viimeksi. Jos siirtoon päästään. Lääkäri epäili ovulaation jo olleen ja puhuikin jo seuraavaan kiertoon varautumisesta. 5 päivää normaalia aikaisempi ovulaatio ei minusta tunnu uskottavalta ja luulen, että plussa on ajankohtainen viikonloppuna.
Luin Hormonidieetti -kirjan silloin, kun yritykset olivat aluillaan ja ensimmäiset epäonnistumiset koettu. Nyt tekisi mieli lukea kirjan uusi versio. En muista mitään lukemastani.
Kierto on pitkä kuin nälkävuosi. Taas tikutellaan ovulaatiota ja kp 14 mennään vielä negatiivisissa merkeissä. Ultrassa näkyi jo iso rakkula ja paksu limakalvo kp 12. Ovis tuntuu aina ajoittuvan samoihin päiviin, niin että alkio siirretään sitten taas samanikäisenä kuin viimeksi. Jos siirtoon päästään. Lääkäri epäili ovulaation jo olleen ja puhuikin jo seuraavaan kiertoon varautumisesta. 5 päivää normaalia aikaisempi ovulaatio ei minusta tunnu uskottavalta ja luulen, että plussa on ajankohtainen viikonloppuna.
Luin Hormonidieetti -kirjan silloin, kun yritykset olivat aluillaan ja ensimmäiset epäonnistumiset koettu. Nyt tekisi mieli lukea kirjan uusi versio. En muista mitään lukemastani.
17.3.2017
1. PAS = Nega
Piinailut menivät ohi rivakasti. Ja tehtiinhän siirtokin vasta kierron päivänä 21. Ristiriitaisuus on päivän sana. Toisaalta itsellä oli koko ajan vahva intuitio, että tämä ei nyt onnistunut. Toisaalta pieni optimismin poikanen halusi pitää kiinni siitä paremmastakin lopputuloksesta. Oireita ei ollut koko kierrossa. Ei mitään tuntemusta missään. Ei pienintäkään nipistystä, ainakaan hereillä oloaikana. Vasta kun vuoto alkoi, tuli pieni paine alavatsalle. Tämä on harvinaista ihan taviskierrossakin.
Kun näin kp1 alkaa miettiä, millainen naurava, hassu pellavapää tuo siirretty alkio olisi voinut olla, kyllä se surulliseksi vetää. Ei maailma ihan samalla tavalla romahda kuin lapsettomana, mutta nostaa taas sen oman kyvyttömyyden ja viallisuuden eri tavalla pintaan. Ja tietenkin pelon siitä, että pakastin tyhjenee ja joka kerta käykin näin. Monta hukattua mahdollisuutta elämään.
Tietenkin aina täytyy etsiä syytä myös itsestä. Ehkä henkinen ja fyysinen vointi yritykseen oli väärä? Tässä oli liikaa raakaa laskelmointia, hellän toiveikkuuden sijaan.
Kun näin kp1 alkaa miettiä, millainen naurava, hassu pellavapää tuo siirretty alkio olisi voinut olla, kyllä se surulliseksi vetää. Ei maailma ihan samalla tavalla romahda kuin lapsettomana, mutta nostaa taas sen oman kyvyttömyyden ja viallisuuden eri tavalla pintaan. Ja tietenkin pelon siitä, että pakastin tyhjenee ja joka kerta käykin näin. Monta hukattua mahdollisuutta elämään.
Tietenkin aina täytyy etsiä syytä myös itsestä. Ehkä henkinen ja fyysinen vointi yritykseen oli väärä? Tässä oli liikaa raakaa laskelmointia, hellän toiveikkuuden sijaan.
7.3.2017
Kyytiläinen matkassa
Pas tuli kuin varkain. Viikonloppuna aloitin Lugesteronit ja alkio siirrettiin tänään. Yksi sulatettiin ja se selviytyi! 5 päiväinen. Wow.
Piinailu alkaa, vaikka ei siltä tunnu. Jos pari vuotta sitten lapsettomana vuodatin siirrossa kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleitä, tällä kertaa en edes oikein ehtinyt tajua mitä tapahtui. Vasta kun pääsin klinikalle iski tajuntaan, että se tosiaan selviytyi sulatuksesta ja tästä voi ehkä tosiaan jotain alkaa.
Esikoinen ja muu siviilielämä on viime aikoina täyttänyt aika täysin päivät ja ajatukset. Ehkä hyvä niin. Toisaalta koen huonoa omatuntoa etten ota tätä nyt ”riittävän” tosissaan ja epäilen myos, että sen takia tämä ei voi onnistua. Esikoisen siirron aikaan se oli melkein ainoa asia mitä ajattelin. Nyt ajatukset joutuu ihan tietoisesti siirtämään asiaan ja silti ne pian karkaavat johonkin päivän polttaviin. Mutta eiköhän sitä ensi viikolla osaa jo paremmin asennoitua piinailuunkin.
Testipäivä on 9 päivän päästä.
Piinailu alkaa, vaikka ei siltä tunnu. Jos pari vuotta sitten lapsettomana vuodatin siirrossa kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleitä, tällä kertaa en edes oikein ehtinyt tajua mitä tapahtui. Vasta kun pääsin klinikalle iski tajuntaan, että se tosiaan selviytyi sulatuksesta ja tästä voi ehkä tosiaan jotain alkaa.
Esikoinen ja muu siviilielämä on viime aikoina täyttänyt aika täysin päivät ja ajatukset. Ehkä hyvä niin. Toisaalta koen huonoa omatuntoa etten ota tätä nyt ”riittävän” tosissaan ja epäilen myos, että sen takia tämä ei voi onnistua. Esikoisen siirron aikaan se oli melkein ainoa asia mitä ajattelin. Nyt ajatukset joutuu ihan tietoisesti siirtämään asiaan ja silti ne pian karkaavat johonkin päivän polttaviin. Mutta eiköhän sitä ensi viikolla osaa jo paremmin asennoitua piinailuunkin.
Testipäivä on 9 päivän päästä.
20.2.2017
Ensimmäinen pas yk meneillään
Kävimme viime viikolla hoidon suunnittelukäynnillä. Samaisella viikolla alkoi menkat eli ensimmäinen pas kierto on nyt käynnissä. Ensi viikolla käyn ultrassa, jossa tarkistetaan limakalvon tilanne ja ensi viikolla pitäisi aloittaa myös ovulaatiotestit. Sitä ennen on ohjelmassa vielä verikokeissa käynti, jossa tarkistetaan kilpirauhasarvot.
Olo outo. Pas on reilun kahden viikon sisällä, mutta ei siltä tunnu. Enkö ole vielä valmis uuteen yritykseen? Vai eikö "hoidoissa olo" tunnu miltään, kun niihin ei liity sumuttelua ja piikittelyä? Tavallaanhan tämä on henkisesti paljon kevyempää. Jos kaikki menee mönkään, eikä yksikään alkioista selviä se on helpompi käsitellä nyt. Yhden lapsen äitinä. Mutta joku tässä vaivaa. Joku keskeneräisyys. Kai ne ajatukset karisevat sitä mukaa, kun asiat vielä tästä konkretisoituvat.
Laskeskelin etukäteen, että ovulaatio osuu viikon loppupuolelle. Saapa nähdä onko alkioista siirrettäviä. Niissä on eri ikäisiä, mutten tiedä sen tarkemmin.
Klinikan ohjeessa kerrottiin, että alkioista 70 % selviää sulatuksesta. Jos lasketaan pessimistisesti ja pas raskauden todennäköisyys on 20-30 %, niin neljästä vain 1 voisi tuottaa raskauden. Optimistisempikin kaava tuottaa tuloksen 1. Turhaa spekulaatiota.
Olo outo. Pas on reilun kahden viikon sisällä, mutta ei siltä tunnu. Enkö ole vielä valmis uuteen yritykseen? Vai eikö "hoidoissa olo" tunnu miltään, kun niihin ei liity sumuttelua ja piikittelyä? Tavallaanhan tämä on henkisesti paljon kevyempää. Jos kaikki menee mönkään, eikä yksikään alkioista selviä se on helpompi käsitellä nyt. Yhden lapsen äitinä. Mutta joku tässä vaivaa. Joku keskeneräisyys. Kai ne ajatukset karisevat sitä mukaa, kun asiat vielä tästä konkretisoituvat.
Laskeskelin etukäteen, että ovulaatio osuu viikon loppupuolelle. Saapa nähdä onko alkioista siirrettäviä. Niissä on eri ikäisiä, mutten tiedä sen tarkemmin.
Klinikan ohjeessa kerrottiin, että alkioista 70 % selviää sulatuksesta. Jos lasketaan pessimistisesti ja pas raskauden todennäköisyys on 20-30 %, niin neljästä vain 1 voisi tuottaa raskauden. Optimistisempikin kaava tuottaa tuloksen 1. Turhaa spekulaatiota.
25.1.2017
Imetyksen ihanuus ja kamaluus
Imetys kuului siihen osastoon, mitä en ennen lapsen syntymää suuremmin pohtinut. Minulle oli selvää, että haluan imettää. Luulin, että se on niin ihmislajille ominainen tapa pysyä hengissä, etten osannut odottaa mitään ihmeellistä. Jälkikäteen mietittynä olisi kyllä kannattanut, varsinkin kun en saanut olla ensimmäisiä vuorokausia vauvan kanssa, enkä imetykseen liittyvää tukea laitoksella.
Ensimmäinen yllätys: maidonnousu
Taisi olla 2. päivä synnytyksestä, kun maito alkoi valua ja liivinsuojien tarpeellisuus tuli selväksi. Sitä ennen oli tutustunut laitoksen rintapumppuun. Olin pumpannut talteen kaikki pisarat, oranssinkeltaista ensimaitoa ja kiikutin ne ruiskulla osastolle. Pumppaaminen oli karseaa. Sitä piti tehdä usein ja se sattui.
3. päivänä hormonitoiminnan ja pumppailun vaikutukset realisoituvat. Maito pakkautui ja rintojen tilalla oli 2 kipeää betonimöykkyä. Ne myös vuotivat maitoa. Yritin pumppailla, mutta jotenkin olo ei juuri helpottanut. Illalla kotona nousi lämpö ja hampaat löi loukkua. Parhaiten maitoa sai irti lämpimässä suihkussa.
Etukäteen (onneksi) hankkimani käsipumppu tuli tarpeeseen, mutta sen käyttö oli kivuliasta. Myöhemmin pumpulle kyllä oli käyttöä, eikä se tuntunut enää miltään. Ainoastaan osien keitto oli ärsyttävää puuhaa.
Imetysyritykset osastolla olivat melko epätoivoisia. Vauvalle tehtiin syöttöpunnityksia ja maitoa meni 5-10 ml. Pullosta hän kulautti jo 3 vrk ikäisenä 8 × 40 ml. Osa toki sitä omaa maitoa jota lypsin n. 3 h välein. Tässä vaiheessa en ollut mitenkään huolestunut asiasta, vaan ajattelin, että kunhan päästään kotiin saadaa rauhassa harjoitella hommaa.
4. päivänä osastolla oli hoitaja, joka opasti imetysasennossa, tarkisti vauvan imuotteen (niin, eihän sekään ole itsestään selvää) ja toi rintakumin avuksi. Sen avulla vauva saikin paremmin syötyä pakkautuneista rinnoista.
Harjoittelimme imetystä osastolla joka päivä, ennen pullomaitoa. Vauva oli onneksi hyvin yhteistyöhaluinen. Syöttöpunnitukset osoittivat, että vauva alkoi saada koko ajan enemmän maitoa. Puhuttiin jo useammista kymmenistä milleistä. Ja se kipu! Olin kyllä kuullut, että imetys voi sattua, mutta muistin sen vasta silloin asian äärellä.
Toinen yllätys: vauva ei ime
Kotiin pääsimme hurjan lisämaitomääräyksen kanssa. Muistaakseni n puoli litraa piti huolehtia maitoa mahaan. Imetin ensin, sitten päälle pullosta. Meni ihan hienosti, kunnes siskoni tuli kylään ja kertoi, ettei vauva ime. Se vain liikuttelee suutaan rinnalla. Nielemisliikkeet ja -äänet puuttuivat. Tuskastutti. Määräyksenä oli syöttö vähintään 3 h välein. Yöllä poika olisi nukkunut vaikka miten pitkään ja kun unista yritin imettää hän nukahti. Tuskastutti lisää.
Tässä kohtaa minulle iski hillitön halu imettää. Luin ohjeita ja yritin soveltaa niitä. Vauva söi jonkin verran, loput pumppasin. Vauva vietti rinnalla paljon aikaa, nukkuen.
Käännyin imetysohjaajan puoleen. Hän kävi meillä kädestä pitäen auttamassa. Vauvan ollessa 3 viikkoa sain kokea sen, mitä useat kokevat laitoksella ensi hetkinä: vauva ryömi rinnalle itse. Sain ohjeeksi paljon ihokontaktia ja pullo kokonaan pois. Maito riittäisi kyllä. Voin kertoa, että imetysohjaajan käynnin jälkeen olin todella huojentunut ja tilapäinen stressi oli poissa. Nyt tämä sujuu.
Kolmas yllätys: vauva raivoaa
Jos olisin lukenut esim imetyksen tuen fb sivua, tämä ei olisi tullut yllätyksenä ja olisin tajununut mistä on kyse. Iltaisin vauva ei suostunut rinnalle, vaan huusi selkä kaarella. Saattoi hetken syödä, mutta säikytti sitten raivokkaalla huudollaan. Olin kauhuissani. Sen on nälkä, eikä maito riitä. Illalla aloin taas tarjota pullomaitoa. Pumppasin päivällä maitoa jemmaan. Ja sitä maitoa tarjottiin sitten aina kun huuto puhkesi. Eli varmaan yli tarpeen.
Yritin imetysohjaajan neuvojen mukaan pitää vauvaa ihokontaktissa, mutta se ei onnistunut. Vauva huusi ja raivosi ihokontaktiyrityksissäni. Eikä varsinkaan syönyt. Tässä kohtaa tunsin itseni luonnollisesti täydellisen epäonnistuneeksi äidiksi. Imetys alkoikin vaikuttamaan jo meidän vuorovaikutukseen.
Siitä eteenpäin mantraksi tuli: imetän vielä tämän viikon, jos ei siihen mennessä suju yhtään, niin lopetan. Ja tätä sitten jauhoin päivä toisensa jälkeen. Lähimmäisiltäni tuli imetys korvista, mutta sitkeästi he stemppasivat.
Kun vauva oli 2 kk lopetin iltamaidon/raivohetken maidon pumppaamisen pulloon ja opettelimme syömään myös klo 18 jälkeen. Hyräilin ja keinuttelin. Lopetin. Aloitin alusta. Ja se onnistui. Ei enään pullojen ja pumpun pesu- ja keittorumbaa.
Neljäs yllätys:vauva lakkoilee
Tätä en todellakaan osannut odottaa. Vauva saattoi olla syömättä vaikka miten pitkään. Luonnollisesti olin huolissani, koska kyllähän se täytyi parin kk ikäisellä nälkä olla, jos taukoa edelliseen imetykseen oli 6-8 h. Ja toinen pelko oli tietysti "maidon loppuminen". Tässä kohtaa aloin stressata imetystä niin, että heruminen jumitti. Lakkoileva ja raivoava vauva yhdistettynä hidastuneeseen herumiseen...aargh. Se tunne, kun vauva suostuu rauhoittumaan syömään ja sitten maitoa ei herukaan.
Suuri kiitos tästä vaiheesta selviytymiseen kuuluu imetyksen tuen fb sivuilla avunpyyntöihini vastanneille henkilöille sekä puolisolleni, joka jaksoi kannustaa päivästä toiseen. Jälkikäteen ihmettelen miten mies jaksoi sitä, että yllä saatoin herättää hänet itkien, että "maitoa ei tule" vauva roikkui rinnalla vartin, mutta kun ei heru ja sitten silläkin meni motivaatio". Eikä ollut ihan kerta tai kaksi kun asian äärellä piti itkeä.
Parhaimmillaan käytimme molempien illat imetysyrityksiin. Mies rauhoitteli. Sitten yritettiin. Mies rauhoitteli. Imetin rintakumin kanssa, niin että lapsi oli hänen sylissään. Ja mies rauhoitteli. Vauvaa. Ja minua.
Viides yllätys: vauva syö vain kotona ja vain kylkimakuulla
Tämä ongelma rajoitti aika paljon liikkumista. Yritin kyllä sinnikkäästi liikkua kodin ulkopuolellakin. Nyt naurattaa miten älyttömäksi kaikki muuttui. Jouduin tarkkaan laskelmoimaan kotona, mihin aikaan vauvan imetän, että vältyn imettämästä muualla. Jos vauva kieltäytyikin syömästä laskelmieni mukaan eli ei ollutkaan nälkäinen, stressitaso nousi ja kauhulla odotin hetkeä jolloin vauva ilmaisisi nälkänsä. Kun nälkä tuli, yritin tietenkin syöttää kyljellään. Joskus se onnistui. Useinmiten ei. Jos ei, saatoi huutoa riittää koko reissun kotiin saakka.
Synkkinä hetkinä luin öisin kohtalonsisarten kertomuksia imetysongelmista, kuinka joku lauloi, joku joutui tekemään syväkyykkyjä jne...
Kuudes yllätys: se sujuu
Olin ensimmäiset viikot mennyt periaattella, "ainakin yhden kuukauden imetän, ainakin 3 kuukautta imetän, ainakin puoli vuotta imetän". Yhtäkkiä jokin muuttui. 5 kk iässä vauva alkoi mukisematta syödä. Ei raivoa. Ei lakkoa. Autossa onnistui istuma-asentokin. 6 kk iässä,opettelin sitkeästi imettämään istualtani ja muuallakin kuin kotona. Ja me opittiin. Siitä eteenpäin stressi helpotti, imetyksen ajattelu väheni ja siitä tuli tavallista. Kun homma lähti sujumaan, en oikein tiennyt miksi se olikaan tuntunut niin pakonomaiselta. Siitä tuli kivaa.
En tiedä mikä meidän oikea ongelma oli. Mahdollisesti se, että alun ongelmat tekivät minut epävarmaksi ja vauva aisti sen. Jälkikäteen olen tyytyväinen miten asiat lopulta sujuivat. Toisaalta harmittaa, miten ison palan imetysongelmat veivät meidän yhteisistä hetkistä ensimmäisten kuukausien aikana. Äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen ja kiintymyssuhteen rakentamiseen ei imetyksen pitäisi antaa vaikuttaa, vaikka se kehittyvälle suolistolle onkin todella hyvä juttu ja toimiessaan myös kiintymyssuhteelle. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olin jästipää ja jatkoin. Plussapuolelle jäimme ja luulen, että korjasimme myös suhdettamme paljon hyvien imetyshetkien myötä.
Kun kuvittelen toisen lapsen imetystä, luulen ettei se voi olla näin vaikeaa. Ehkä ei itsestäni johtuvista syistä. Ehkä olisin rauhallisempi ja rennompi. Mutta koskaan ei tiedä millainen yksilö vauva on. Mitä vaivoja vauvalla voi olla. Se voisi olla yhtä vaikeaa. Yrittäisin silti, mutta en olisi niin armoton. Imetyksessä tärkeää on rentous. Fyysisesti ja henkisesti. Kyllä erinäisiä "henkitä kylkeen, vapauta leuka" ajatuksia tuli ajateltua. Välillä luin uutisia samalla ja sain sitä kautta rentouden herumishetkelle.
Ensimmäinen yllätys: maidonnousu
Taisi olla 2. päivä synnytyksestä, kun maito alkoi valua ja liivinsuojien tarpeellisuus tuli selväksi. Sitä ennen oli tutustunut laitoksen rintapumppuun. Olin pumpannut talteen kaikki pisarat, oranssinkeltaista ensimaitoa ja kiikutin ne ruiskulla osastolle. Pumppaaminen oli karseaa. Sitä piti tehdä usein ja se sattui.
3. päivänä hormonitoiminnan ja pumppailun vaikutukset realisoituvat. Maito pakkautui ja rintojen tilalla oli 2 kipeää betonimöykkyä. Ne myös vuotivat maitoa. Yritin pumppailla, mutta jotenkin olo ei juuri helpottanut. Illalla kotona nousi lämpö ja hampaat löi loukkua. Parhaiten maitoa sai irti lämpimässä suihkussa.
Etukäteen (onneksi) hankkimani käsipumppu tuli tarpeeseen, mutta sen käyttö oli kivuliasta. Myöhemmin pumpulle kyllä oli käyttöä, eikä se tuntunut enää miltään. Ainoastaan osien keitto oli ärsyttävää puuhaa.
Imetysyritykset osastolla olivat melko epätoivoisia. Vauvalle tehtiin syöttöpunnityksia ja maitoa meni 5-10 ml. Pullosta hän kulautti jo 3 vrk ikäisenä 8 × 40 ml. Osa toki sitä omaa maitoa jota lypsin n. 3 h välein. Tässä vaiheessa en ollut mitenkään huolestunut asiasta, vaan ajattelin, että kunhan päästään kotiin saadaa rauhassa harjoitella hommaa.
4. päivänä osastolla oli hoitaja, joka opasti imetysasennossa, tarkisti vauvan imuotteen (niin, eihän sekään ole itsestään selvää) ja toi rintakumin avuksi. Sen avulla vauva saikin paremmin syötyä pakkautuneista rinnoista.
Harjoittelimme imetystä osastolla joka päivä, ennen pullomaitoa. Vauva oli onneksi hyvin yhteistyöhaluinen. Syöttöpunnitukset osoittivat, että vauva alkoi saada koko ajan enemmän maitoa. Puhuttiin jo useammista kymmenistä milleistä. Ja se kipu! Olin kyllä kuullut, että imetys voi sattua, mutta muistin sen vasta silloin asian äärellä.
Toinen yllätys: vauva ei ime
Kotiin pääsimme hurjan lisämaitomääräyksen kanssa. Muistaakseni n puoli litraa piti huolehtia maitoa mahaan. Imetin ensin, sitten päälle pullosta. Meni ihan hienosti, kunnes siskoni tuli kylään ja kertoi, ettei vauva ime. Se vain liikuttelee suutaan rinnalla. Nielemisliikkeet ja -äänet puuttuivat. Tuskastutti. Määräyksenä oli syöttö vähintään 3 h välein. Yöllä poika olisi nukkunut vaikka miten pitkään ja kun unista yritin imettää hän nukahti. Tuskastutti lisää.
Tässä kohtaa minulle iski hillitön halu imettää. Luin ohjeita ja yritin soveltaa niitä. Vauva söi jonkin verran, loput pumppasin. Vauva vietti rinnalla paljon aikaa, nukkuen.
Käännyin imetysohjaajan puoleen. Hän kävi meillä kädestä pitäen auttamassa. Vauvan ollessa 3 viikkoa sain kokea sen, mitä useat kokevat laitoksella ensi hetkinä: vauva ryömi rinnalle itse. Sain ohjeeksi paljon ihokontaktia ja pullo kokonaan pois. Maito riittäisi kyllä. Voin kertoa, että imetysohjaajan käynnin jälkeen olin todella huojentunut ja tilapäinen stressi oli poissa. Nyt tämä sujuu.
Kolmas yllätys: vauva raivoaa
Jos olisin lukenut esim imetyksen tuen fb sivua, tämä ei olisi tullut yllätyksenä ja olisin tajununut mistä on kyse. Iltaisin vauva ei suostunut rinnalle, vaan huusi selkä kaarella. Saattoi hetken syödä, mutta säikytti sitten raivokkaalla huudollaan. Olin kauhuissani. Sen on nälkä, eikä maito riitä. Illalla aloin taas tarjota pullomaitoa. Pumppasin päivällä maitoa jemmaan. Ja sitä maitoa tarjottiin sitten aina kun huuto puhkesi. Eli varmaan yli tarpeen.
Yritin imetysohjaajan neuvojen mukaan pitää vauvaa ihokontaktissa, mutta se ei onnistunut. Vauva huusi ja raivosi ihokontaktiyrityksissäni. Eikä varsinkaan syönyt. Tässä kohtaa tunsin itseni luonnollisesti täydellisen epäonnistuneeksi äidiksi. Imetys alkoikin vaikuttamaan jo meidän vuorovaikutukseen.
Siitä eteenpäin mantraksi tuli: imetän vielä tämän viikon, jos ei siihen mennessä suju yhtään, niin lopetan. Ja tätä sitten jauhoin päivä toisensa jälkeen. Lähimmäisiltäni tuli imetys korvista, mutta sitkeästi he stemppasivat.
Kun vauva oli 2 kk lopetin iltamaidon/raivohetken maidon pumppaamisen pulloon ja opettelimme syömään myös klo 18 jälkeen. Hyräilin ja keinuttelin. Lopetin. Aloitin alusta. Ja se onnistui. Ei enään pullojen ja pumpun pesu- ja keittorumbaa.
Neljäs yllätys:vauva lakkoilee
Tätä en todellakaan osannut odottaa. Vauva saattoi olla syömättä vaikka miten pitkään. Luonnollisesti olin huolissani, koska kyllähän se täytyi parin kk ikäisellä nälkä olla, jos taukoa edelliseen imetykseen oli 6-8 h. Ja toinen pelko oli tietysti "maidon loppuminen". Tässä kohtaa aloin stressata imetystä niin, että heruminen jumitti. Lakkoileva ja raivoava vauva yhdistettynä hidastuneeseen herumiseen...aargh. Se tunne, kun vauva suostuu rauhoittumaan syömään ja sitten maitoa ei herukaan.
Suuri kiitos tästä vaiheesta selviytymiseen kuuluu imetyksen tuen fb sivuilla avunpyyntöihini vastanneille henkilöille sekä puolisolleni, joka jaksoi kannustaa päivästä toiseen. Jälkikäteen ihmettelen miten mies jaksoi sitä, että yllä saatoin herättää hänet itkien, että "maitoa ei tule" vauva roikkui rinnalla vartin, mutta kun ei heru ja sitten silläkin meni motivaatio". Eikä ollut ihan kerta tai kaksi kun asian äärellä piti itkeä.
Parhaimmillaan käytimme molempien illat imetysyrityksiin. Mies rauhoitteli. Sitten yritettiin. Mies rauhoitteli. Imetin rintakumin kanssa, niin että lapsi oli hänen sylissään. Ja mies rauhoitteli. Vauvaa. Ja minua.
Viides yllätys: vauva syö vain kotona ja vain kylkimakuulla
Tämä ongelma rajoitti aika paljon liikkumista. Yritin kyllä sinnikkäästi liikkua kodin ulkopuolellakin. Nyt naurattaa miten älyttömäksi kaikki muuttui. Jouduin tarkkaan laskelmoimaan kotona, mihin aikaan vauvan imetän, että vältyn imettämästä muualla. Jos vauva kieltäytyikin syömästä laskelmieni mukaan eli ei ollutkaan nälkäinen, stressitaso nousi ja kauhulla odotin hetkeä jolloin vauva ilmaisisi nälkänsä. Kun nälkä tuli, yritin tietenkin syöttää kyljellään. Joskus se onnistui. Useinmiten ei. Jos ei, saatoi huutoa riittää koko reissun kotiin saakka.
Synkkinä hetkinä luin öisin kohtalonsisarten kertomuksia imetysongelmista, kuinka joku lauloi, joku joutui tekemään syväkyykkyjä jne...
Kuudes yllätys: se sujuu
Olin ensimmäiset viikot mennyt periaattella, "ainakin yhden kuukauden imetän, ainakin 3 kuukautta imetän, ainakin puoli vuotta imetän". Yhtäkkiä jokin muuttui. 5 kk iässä vauva alkoi mukisematta syödä. Ei raivoa. Ei lakkoa. Autossa onnistui istuma-asentokin. 6 kk iässä,opettelin sitkeästi imettämään istualtani ja muuallakin kuin kotona. Ja me opittiin. Siitä eteenpäin stressi helpotti, imetyksen ajattelu väheni ja siitä tuli tavallista. Kun homma lähti sujumaan, en oikein tiennyt miksi se olikaan tuntunut niin pakonomaiselta. Siitä tuli kivaa.
En tiedä mikä meidän oikea ongelma oli. Mahdollisesti se, että alun ongelmat tekivät minut epävarmaksi ja vauva aisti sen. Jälkikäteen olen tyytyväinen miten asiat lopulta sujuivat. Toisaalta harmittaa, miten ison palan imetysongelmat veivät meidän yhteisistä hetkistä ensimmäisten kuukausien aikana. Äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen ja kiintymyssuhteen rakentamiseen ei imetyksen pitäisi antaa vaikuttaa, vaikka se kehittyvälle suolistolle onkin todella hyvä juttu ja toimiessaan myös kiintymyssuhteelle. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olin jästipää ja jatkoin. Plussapuolelle jäimme ja luulen, että korjasimme myös suhdettamme paljon hyvien imetyshetkien myötä.
Kun kuvittelen toisen lapsen imetystä, luulen ettei se voi olla näin vaikeaa. Ehkä ei itsestäni johtuvista syistä. Ehkä olisin rauhallisempi ja rennompi. Mutta koskaan ei tiedä millainen yksilö vauva on. Mitä vaivoja vauvalla voi olla. Se voisi olla yhtä vaikeaa. Yrittäisin silti, mutta en olisi niin armoton. Imetyksessä tärkeää on rentous. Fyysisesti ja henkisesti. Kyllä erinäisiä "henkitä kylkeen, vapauta leuka" ajatuksia tuli ajateltua. Välillä luin uutisia samalla ja sain sitä kautta rentouden herumishetkelle.
12.1.2017
Eteenpäin
Lopetin imetyksen, kun vauva/taapero/lapsi tuli 1 v 2 kk ikään. Pari viikkoa oltiin jo menty 1/vrk tahdilla, eikä päivisin esiintynyt mitään kiinnostusta. Toki olisin voinut jatkaa ja halunnutkin toisessa tilanteessa jatkaa ja antaa imetyksen päättyä sitten kun olisi sen aika. Todennäköisesti poikakin olisi jatkanut pidempään, koska aina innolla tuli kädet ojossa luokse, kun kysyin "otatko x maitoa". Ne olivatkin raastavimpia hetkiä ja monesti mietin päätökseni eettisyyttä :D. Ehkä pitkä henkinen valmistautuminen oli hyvästä, sillä lopetus meni ilman isompia draamoja. Poika ei ainakaan tunnistettavasti maitoaan ikävöinyt, eikä itselläkään ollut enää itkussa pidettelemistä. Maitoa ei kauheasti pakkaantunut. 1,5 vrk viimeisestä kerrasta kohdalla jouduin muutamia millejä pumppamaan. Ja kun tarjosin saalista lasista pojalle, ei se kelvannut :D
Toivon todella ettei se ollut elämäni ainoa imetystaival. Vaikka ensimmäiset 5 kk olivat hankalia ja välillä ihan hirveää, kun homma alkoi sujua se myös palkitsi. Ja seuraavalla kerralla tekisin alussa asioita toisin, jos vain suinkin voisin.
Nyt varattuna on aika pas:n suunnittelukäynnille. Asiat etenevät yhtäkkiä taas ihan eri vauhtia kuin mihin kotona ollessa on tottunut. Käyntiin on alle kuukausi! Tokihan ensimmäinen siirto on siis aikaisintaan vajaan 2 kk kuluttua, jos se sattuisi niin menemään ja onnistumaan. Toistaiseksi vuoto on ollut selvästi niukempaa kuin ennen raskautta, saapa nähdä miten kehittyy.
Hassua miten epävarma olo ihmisellä voikaan olla asiasta, jota kuitenkin haluaa. Ehkä tämä etenemistahti sen tekee? Ja siihen liittyvät ajatukset poikaa kohtaan. Tämä on ehkä asia, joka olisi luonnollisesti raskautuvilla henkisesti (toki fyysisestikin) helpompi. Päätöksen voisi tehdä: saa tulla, jos on tullakseen. Yhtä lailla luomusti raskautuvat tekevät suunniteltuja "hankintapäätöksiä", mutta kuvittelen että luomuus tuo sellaista löysyyttä, että henkisen epävarmuuden määrä normaalilla tasolla. Jos tiedätte mitä tarkoitan...
Toivon todella ettei se ollut elämäni ainoa imetystaival. Vaikka ensimmäiset 5 kk olivat hankalia ja välillä ihan hirveää, kun homma alkoi sujua se myös palkitsi. Ja seuraavalla kerralla tekisin alussa asioita toisin, jos vain suinkin voisin.
Nyt varattuna on aika pas:n suunnittelukäynnille. Asiat etenevät yhtäkkiä taas ihan eri vauhtia kuin mihin kotona ollessa on tottunut. Käyntiin on alle kuukausi! Tokihan ensimmäinen siirto on siis aikaisintaan vajaan 2 kk kuluttua, jos se sattuisi niin menemään ja onnistumaan. Toistaiseksi vuoto on ollut selvästi niukempaa kuin ennen raskautta, saapa nähdä miten kehittyy.
Hassua miten epävarma olo ihmisellä voikaan olla asiasta, jota kuitenkin haluaa. Ehkä tämä etenemistahti sen tekee? Ja siihen liittyvät ajatukset poikaa kohtaan. Tämä on ehkä asia, joka olisi luonnollisesti raskautuvilla henkisesti (toki fyysisestikin) helpompi. Päätöksen voisi tehdä: saa tulla, jos on tullakseen. Yhtä lailla luomusti raskautuvat tekevät suunniteltuja "hankintapäätöksiä", mutta kuvittelen että luomuus tuo sellaista löysyyttä, että henkisen epävarmuuden määrä normaalilla tasolla. Jos tiedätte mitä tarkoitan...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)