26.5.2017

Ei se helpota, eikä aina jaksa

Emme päässeet siirtoon viime kierrossa, koska kierto olisi ehkä ollut huono. Emme pääse siirtoon tässä kierrossa, koska työmatka. Emmekä heinäkuussa, koska klinikan kesätauko alkaa. Emmekä elokuussa, koska 0-ultran aika pitäisi saada heinäkuun loppuun, jotta siirto voitaisiin tehdä elokuun alussa. Emmekä pääse syyskuussakaan, koska olen taas työmatkalla. Eli lokakuussa. Ehkä. Se tuntuun niin pitkältä.

Harkitsin jo irtisanoutumista. Olisi edes nämä työreissut eliminoitu. Olisi pitänyt olla kotona siihen saakka, kunnes tämä asia olisi käsitelty ja joku lopputulos olisi olemassa. Monilla tuntemillani se olisi onnistunut. Monissa perheissä voidaan elää hetki toisen ihmisen tuloilla. Minun mies ei pitänyt sellaista vaihtoehtoa mahdollisena. Olemme aina (no, ainakin lähes aina) maksaneet kaiken elämisen puoliksi. Sikäli perusteltua, koska tulot ovat suurin piirtein samat.

Ei helpota. Ei vaikka on olemassa yksi terve lapsi. Luin Karita Tykän kirjoituksen aiheeseen liittyen. Olen nyt sekundäärisesti lapseton. Vaikka olin kyllä primäärisestikin. Vaikka olen äiti yhdelle. Koen välillä suunnattoman huonoa omaatuntoa siitä, että kehtaan kokea surua asiasta, vaikka minulla on lapsi. Onko siihen enää edes oikeutta? Miksi en osaa keskittyä positiiviseen.

Nämä vastoinkäymisen siirtojen tai siirrottomuuksien suhteen ovat nostaneet pintaan ne tutut viallisuuden tunteet. Vihan itseä kohtaan. Vihan kehoa kohtaan. Varsinkin kehoa, koska sehän nimenomaan yrittää hankaloittaa asiaa entisestään. Viime päivät olen rypenyt pohjamudissa. No niin. Alkukiertoa kun eletään.

Olen käynyt läpi samoja katkeruuden tunteita, kuin ennen äitiyttä. Luin tekstin, joka käsitteli sitä, että pitää osata vain hyväksyä asiat, nähdä hyvät puolet, uskaltaa olla onnellinen. Katselen nyt maailman lapsettomuuden lasien läpi. Ymmärrän, että pitää hyväksyä. Eihän tässä ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta en osaa hyväksyä sillä tavalla lempeästi, kuten varmaan tarkoitus olisi. Hyväksyn, kun ei ole vaihtoehtoja, katkeruutta tuntien. Näen hyvät asiat, mutta kipuilen silti niiden huonojen asioiden kanssa.

Minulla lapsettomuuden kokemus ei valitettavasti rajoitu vain siihen liittyviin ikäviin tunteisiin. Koen olevani muutenkin vääränlainen, heikko, huono, itsekeskeinen, lapsellinen. Miksi en aikuistu? Miksi en itsenäisty? Miksi en lakkaa ajattelemasta samoja typeriä ajatuksia vuodesta toiseen?

Ei tämä kokemus kasvattanut minusta ymmärtäväistä ja lempeää ihmistä. Se levitti viallisuuden tunteen muihinkin elämän osa-alueisiin. Parisuhteeseen, ystävyyssuhteeseen, perhe- ja sukulaisuussuhteisiin, työminään.  Totta kai tunteen voimakkuus vaihtelee päivittäin, mutta se on läsnä. Valmiina myrkyttämään mielen. En vain olisi uskonut, että se voisi tulla näin  voimakkaana takaisin toisella kierroksella. Ja, että se saisi kyseenalaistamaan kaiken itsessä ja omassa elämässä.

Ja aika. Kaikki lapsettomuudesta kärsineet, ja todellakin kärsiä sana sopii tähän asiayhteyteen mainiosti, tietävät, että aika on myrkkyä. Täytyy jaksaa tsempata, vaikka vastoinkäymisiä tulee toinen toisensa perään. Täytyy yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin ja vaalia niitä, että jaksamisen lähteet olivat kunnossa. Täytyy jaksaa esittää normaalia, ainakin jos ei ole uskallusta olla esittämättäkään. Lipsahdus liian syvälle lapsettomuuteen voi niin nopeasti myrkyttää mielen pitkäksi ajaksi. Täytyy olla reipas. Täytyy jaksaa niitä tavallisia sikiäviä ihmisiä ympärillä. Niitä joilla ongelmat ovat luokkaa auto hajalla, kuivausrummun toimitus viivästynyt, niitä jotka "tekevät" lapsia ihan kummallisista motiiveista.

Ja täytyy yrittää olla stressaamatta, vaikka mikään ei varmasti ole vaikeampaa. Helposti tästä luonnollisesta, ilon asiasta tulee h*lvetillinen stressi. Ja täytyy yrittää ymmärtää. Ja hyväksy. Ja keskittyä positiivisiin asioihin. Mutta aika. Se haastaa meitä. Se, ettei tiedä kuinka käy. Sekin haastaa meitä.

Ja sitten ei vaan välillä jaksa. Itse en nyt juuri jaksa. Olen alakuloinen. Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Miten uskaltaisin antaa asian olla? Miten luopuisin?  Tunteita ei  voi kieltää, eikä niitä pitäisikään. Pitäisi vain opetella ajattelemaan toisin, mutta siihenkään yritykseen ei ole nyt jaksamista.

2 kommenttia:

  1. Meillä alkamassa toisen yritys hoidolla (ekaa tehtiin myös hoidoilla ja 3 vuotta yrittämisen jälkeen syntyi ihana vauva). Väsyttää jo valmiiksi koko ajatus mutta toisaalta haluaisi että hoidot olisi jo lopullisesti ohi ja tämä elämänvaihe taputeltu. Katkeruus muita helposti lapsia saaneita kohtaan nostaa taas päätään. Olisihan se raskaaksi tuleminen ja lapsen saanti ollut kiva kokea ilman hoitoja. Toisaalta tiedostaa että oli ihme että saatiin edes yksi lapsi. Voiko sitä enää edes toivoa toista lottovoittoa vai pitäisikö vain unohtaa sisarushaaveet. Tsemppiä sinulle! Käydään yhdessä tuulimyllyjä päin. Et ole yksin.

    VastaaPoista
  2. Täällä nyt vuosi yritetty toista. Ensimmäinen tuli 2. ivf tuoresiirrosta, useamman vuoden tarpomisen jälkeen. Vuoteen sisältynyt nyt 2 passia, uusi pitkä hoito- tuoresiirto. Kemiallinen raskaus. Nega. Keskenmeno. Oon niin loppu, mutta vielä se haave vaan toisesta elää. Niin tuttuja tunteita ja ajatuksia, et tosiaan ole yksin <3

    VastaaPoista