Säkä, onni, mäihä...

Kartat mua vieläkin

Vaikka tiedät etten ole se sika jota esitin

 Olin juuri vähän saanut saappaani pitävämmälle pohjalle perjantaisen alkion siirron tuottamasta epätoivon, surun ja katkeruuden tunteesta, niin jopas huomasin keskiviikkona käsivarressani borrelioosiin viittavaan renkaan. Paska! Nyt viimeistään kaikki tutut tunnistaa, mutta kerronpa silti.

Mulla oli borrelioositartunta edellisen kerran viime syksyllä. Ei aavistuskaan mistä sen silloin sain. Yhtäkkiä vain " yksi hyttysen purema" alkoi käyttäytyä oudosti. Itseasiassa rengas levisi lopulta ruokalautasen kokoiseksi ja siitä on vieläkin arpi. Vasta-ainetesteissä borrelia koholla. Myös kontrollista, mutta niiden kuulemma "kuuluukin olla" 4 kk episodin jälkeen.

Silloin söin 3 viikkoa putkeen antibioottia annoksella 1000 mg x 2 pvä. Ja kuurin jälkeen söin kuukauden happosalpaajia, kun ilmeisesti tämä satunnainen, joistain tietyistä ärsykkeistä puhkeava refluksi ja mahan gastriitti yltyi (näin yksi sisätautien erikoislääkäri oireista diagnosoi).

Kävin heti keskiviikkona työterveydessä rinkulan huomattua ja sain 2 viikon antibioottikuurin annostuksella 750 mg x 2 päivässä. Huolestuttavinta tässä on se, että eilen tuo viime syksyinen puremakohta myös ärtyi. Se on alkanut ikään kuin kuplia. Se on siis samassa kädessä, kuin tämä uusi. Tietenkään en voi olla vetämättä johtopäätöstä, että bakteeri on ollut minulla jo monta kuukautta jonnekin piiloutuneena (sehän tykkään piiloutua mm. niveliin, silmiin, aivoihin ym.). Viime yön sitten mietin, että pitäisikö tässä nyt kuitenkin iloita sitä, että IVF meni perseelleen eikä raskautta ole odotettavissa, koska tuo bakteeri voi välittyä tietysti sikiöön. Ja pitäisikö siitäkin iloita, että jos viiden vuoden kuluttua olenkin työkyvytön/rullatuolissa ym. niin ainakaan ei ole lapsia, jolla olisi moinen äiti?

Niin. Enkä tälläkään kertaa tiedä mistä olen punkin saanut. Pistot ovat todennäköisesti nymfivaiheen punkeista joita ei silmämääräisesti ole helppo havaita. Meillä on muutaman neliön puutarha, ehkä sieltä? Vaikka tuntuu, että tuommoinen pieni ala, jonka ympäristö on hiekkaa ja asvalttia ei olisi oikein niiden elinalue. Satamassa rapsuttelin jonkun miehen koiraa ja koira oli aiemmin kulkenut reuna-alueiden heinikossa. Siltäkö? Mutta tuntuu uskomattomalta, että ne olisivat niin verenhimoisia, että päättäisivät koiran karvoista hypätä muhun. Eikö silloin kaikilla koiranomistajilla olisi koko ajan punkkeja?

Ja se vituttaa, että koko borrelioosi ei oteta vakavasti. Ei lääkärit, eikä ihmiset. Paitsi lääkärit, jotka itse ovat sairastaneet TBE:n tai Borrelian tai jonka perheessa on tauti jollain tavoin esiintynyt. Viimeksikin sain kommentteja " hyvä, että se voidaan antibiootilla hoitaa. Sen kun syöt kuurin". Joo, mutta kun se ei aina tarkoita, että se on sillä hoidettu.

Mutta summa summa rum 2012 alkanut sairaus-tauti- unettomuus-paska mäihä -kierre ei ole katkennut. Olen tällä hetkellä henkisesti aika nollissa. Epäilen kyllä, että tällaisen kohtuuttoman usein toistuvan, jopa vääryydeltä tuntuvan huono-onnisten sattumusten jälkeen voisi iloinen ja positiivinenkin yksilö kokea joitain vitutuksen ja katkeruuden tunteita. Miksi aina minä? Eikö lapsettomuudessa ja puolentoista vuoden unettomuudessa olisi yhdelle yksilölle ihan riittävästi sietämistä.

Aion mennä ensi viikolla lääkäriin ja pyytää erinäisiä verikokeita (niistä lisää myöhemmn), joita aiemmin mainittu sisätautien erikoislääkäri kehotti tarkistamaan, jotta voitaisiin sulkea pois jokin hormonaalinen epätasapaino ja lisämunaisen sairaus. Samalla aion pyytää vahvaa melatoniinia, jotain nukahtamiseen ja kysyä voisinko kokeilla jotain lääkitystä mielialaan. Saa nähdä mitä tästä litaniasta tuumataan. Ei jaksaisi enempää. Olisi kiva jos joku ammatti-ihminen suhtautuisi vakavasti ja käsittelisi kokonaisuutena. Tai varmistaisi, että olen luulosairas.

Kotiin itkemään

Lähdin klinikalta siinä mielentilassa, etten edes maksanut. Rynnin vaan itkien ovesta ulos. Kävelin pitkään pitkin katuja ja koetin kasata itseäni, mutta klinikalle en enää pystynyt palaamaan. Täytyy tänään nolona käydä maksamassa.

Loppupäivän sinnittelin töissä, mutten pystynyt keskittymään mihinkään. Paitsi googlailemaan mikä selittää epäkypsät munasolut. Johtuuko ne siitä, että olen muutenkin ihmisenä epäkypsä?

Pahin oli kotimatka. Pinnistelin etten olisi itkenyt. Päässä takoi ajatus, että kunhan vaan pääsen kotiin niin voin rauhassa revetä. Metrossa oli lapsia, äitejä pienten vauvojen kanssa. PAHA! Onneksi laukussa oli joku kirja jota pakotin itseni lukemaan (tai tuijottamaan), koska muuten oli vaikea hallita tilannetta. Näytin kyllä siltä, että olen juuri itkuun purskahtamaisillani. Mikä siinä itkemisessäkin on niin noloa? Miksi sitä ei voi tehdä julkisella paikalla?

Viimeinen 100 metriä ennen kotiovea teki mieli juosta, sillä tuntui että nyt se tulee. Sisällä kasvava pakahduttava itkumöykky on vähän kuin pissahätä (paitsi että pissahätä on kaikin tavoin positiivisempi kokemus). Muutama kymmenen metriä ennen aloin repeillä ja kun sain ulko-oven perässä repesin lopullisesti. Sanoin miehelle, että nyt ei hyssytellä, nyt pitää voida itkeä kunnolla. Ja mies itki seurana.

Itkut on itketty (koputtaa puuta), mutta suru jäi. Pakko kai jatkaa.

Selvisikö lapsettomuuden syy?

Yhdeksästä munasolusta vain kaksi oli edes sen verran kypsiä, että hedelmöittyivät. Ja molemmat jakautuivat epänormaalisti. Alkionsiirto tehtiin, mutta mitään ei kannata odottaa. Lääkärikin oli ihmeissään, kun vielä punktiossa tilanne näytti hyvältä. Se saattaa olla selitys sille miksei lasta ole eikä ehkä tule.

Vollotin jo klinikalla ennen siirtoa, jatkoin siirron jälkeen ja nyt jatkan työpöydän ääressä. Toivottavasti kukaan ei keksi mitään asiaa mulle.

Punktio

Toimenpide oli odotuksia kivuttomampi. Edeltävät päivät elin normaalisti. Päivisin olin turvonnut ja olo tuntui tukalalta. Illat kuitenkin puuhastelin kaikenlaista jalkojen päällä vähän normaalia rauhallisemmin ja join paljon vettä. Sen myötä olo kohentuikin huomattavasti aina nukkumaan menoa kohden.Yötkin nukuin hyvin.

Punktioaamuna tuntui oikealla puolella pientä nipistelyä, muttei puhettakaan, että esimerkiksi kävely olisi jotenkin sattunut. Tästäkin olin lukenut muiden kokemuksia, miten itku kurkussa oli täytyy hiippailla toimenpidettä ennen ja varsinkin sen jälkeen. Se on varmaan sen pienen munasolu määrän ansiota.

Kanyylin pistäminen kyynärtaipeeseen ei tuntunut miltään (ennen olen saanut kanyylin kämmenselkään ja se muistaakseni oli huomattavasti ikävämpää). Punktiokaan ei ollut kivulias. Tunsin siinä maatessani miten rauhottavan ja kipulääkkeen coctail jysähti huumaavana tajuntaan. Puudutuspiikkien pistot olivat aika epämiellyttäviä ja siirtymisen rakkulasta toiseen tunsin.

Välittömästi keräyksen jälkeen kipu oli melko voimakasta ja säteili vasemmalla puolella lonkkaan, kylkeen ja ylävatsaan asti. Siinä hetkessä iloitsin, että saisin viettää vielä toisenkin päivän kotona potemassa. Kauhistelin kipua turhan ajoissa, sillä klinikalta päästyäni en ole kertaakaan ottanut särkylääkettä.

Keräyksen jälkeen olin pahoinvoiva ja vietin tovin tipassa. Olin hieman huolestunut, että siihenkö minä nyt romahdan  vaikka olin ollut niin hyvinvoiva vielä aamulla. Minua ennen operaatiossa olleet poistuivat klinikalta pikapikaa ja kuuntelin kuinka seuraavaksi paikalle tuli siirtoon meneviä.

Saimme ohjeistusta ja allekirjoitimme ennakkoon pakastussopimuksen. Saalis oli 4+5. Lääkäri sanoi, niiden olevan hyvänkokoisia. Vielä en tiedä onko niissä ainesta siirrettäväksi tai pakastukseen. Siirto on huomenna, joten sitten tuo selviää. Voisin soittaa väliaikatietoja, mutta ajattelin odottaa huomiseen. Huomenna aamulla ilmoitetaan, jollein siirtoon tarvitse saa tulla.

Kotona olin niin tokkurassa ja väsynyt, että päivä meni nukkuessa muutaman tunnin pätkiä kerrallaan. Mies oli mukana klinikalla ja kokkaili ruoan.

Pyysin sairasloman kahdelle päivällä, silmällä pitäen sitä, että tuo aika tosiaan saattaisi olla palkatonta + työni ei ole millään muotoa rankkaa. Koneen ääressä kökötän ja yritän ajatella. Suurin ponnistus taitaa olla se, kun julkisilla matkaan töihin ja sen joutuisin tekemään joka tapauksessa kun menen klinikalle (jos tarvitsee mennä).

Töissä ilmoitin kahdelle henkilölle, että olen poissa ainakin yhden päivän, todennäköisesti kaksi. Jotain ympäripyöreää selitin operaatiosta. Lääkärintodistuksesta toki voi päätellä jotain, mutta silläkään ei tunnu enää olevan sen kummenpaa merkitystä.

Tänään heräsin aikaisin ja olo on varsin normaali. Vuotoa ei enää ole, kipua ei tunnu ja turvotuskaan ei ole ihmeellinen. Ajattelin lähteä taimitarhaan.

Punktiota kohden & mitä sanon töissä

Tilanne oli parantunut viime viikosta, mutta potentiaalisten/kypsien määrä on silti vain 5-6 kpl. Nyt oikealla oli 2 x18 mm, 1x15mm, 2x12-13mm ja 2x10 mm. Vasemmalla 1x18,5 mm, 1x15 mm, 1x12,5 mm ja 1x10 mm. Nuorilla (kuten minulla - ai jaa?) ei yleensä pienet munarakkulat ole hedelmöittymiskelpoisia, kun taas iäkkäämmillä ne voivat olla.

Punktio tehdään jo keskiviikkona, vaikka se viime viikolla lääkärin puheissa oli "aikaisintaan keskiviikkona". Limakalvo on jo siinä elinkaaren vaiheessa, että sitä uhkaa parasta ennen päiväyksen täyttyminen.

Pregnylin pistän tänään ja sitten onkin omat piikittelyt ohi. Alkionsiirto on perjantaina, jos sellaiseen päästään. Nopeasti tuntuu menneen tämä juttu. Ainakin tähän asti.

Olo on ollut hyvä, mitä nyt kunnon syömisen jälkeen tulee huono/tukala olo, eikä sen takia juuri teekään mieli syödä. Lisäksi jonkin verran olen turvonnut, muutama finni pukkasi ja toisella kyljellä nukkuminen tuntuu ikävältä. Hyvä olo lienee yhteydessä vähäiseen isojen rakkuloiden määrään.

Yksi päänvaivaa aiheuttava ressinaihe on vielä ratkomatta: "mitä mä sanon töissä"? Eilen järkeilin, että kerron hallintohenkilölle (jolle saikut ilmoitetaan) koko jutun ja sanon etten ole kellekään muulle kertonut, enkä aio kertoa, enkä varsinkaan halua kertoa. Ihan tarpeeksi henkilökohtainen asia. Töissä on paljon ihmisiä jotka tuntee lisää ihmisiä jotka tuntee mut jne. Ihan liian pienet piirit, kun en ole valmis tulemaan kaapista ulos.

Mutta sitten en keksinyt, että mitä sitten kerron kaikille muille. Miten perun palaverit ja mitä sanon varapomolle, jolle en halua kertoa totuutta (oikealla pomolle kyllä voisin kertoa)? Turvaudunko valheeseen ja valehtelen kaikille, että vatsatauti otti vallan? Silloin en luonnollisesti voi kertoa kenellekään totuutta, vaan on pitäydyttävä samassa valheessa kautta linjan. No, valheella kun on todistetusti lyhyet jäljet, niin entäs jos sattuukin jotain yllättäviä kunnon heikennyksiä ja joudun pidemmäksi ajaksi parantemaan (Kyllä. olen lukenut internetin kauhukertomukset punktion jälkeisistä vatsaontelon tyhjennyksistä).

Äh. Lykkään tätä huomiselle ja toivon, että vastuullinen aikuinen minussa johdattaa minut oikean ratkaisun äärelle.