Jospa tällä tarkoitus?

On menossa sellainen kierto kun taas mietitään, että pitääkö luopua lapsihaaveista ja keskittyä meidän kahden välisiin ongelmiin. Tiedän, ettei lapsen tulo meidän kahden välisiä asioita korjaisi, mutta paljon muuta kyllä. Kuten kokoisensa ja näköisensä aukon tässä elossamme.

Suhteessa siis sinällään ei ole vikaa:arki toimii, luotetaan toisiimme, hellyyttä on, mukavaa on yhdessä ja aikaa vietetään yhdessä. Ulospäin ollaan kutakuinkin söötti pariskunta, kuin paita ja peppu (jopa). MUTTA intohimo ja halu, ei mitenkään kuulu meidän suhteeseen. Ja on ollut alusta alkaen niin (eli vuosien ongelma). Kun ei ole sitä ei ole. Toki toinen voisi toisen mielestä tehdä kaikkea toisin ja makuukammarista pitäisi pysyä kaukana jne. Ongelma nostaa päätää nyt kun sitä halua pitäisi löytyä. Löytyy vain kiukkua ja ärtyneisyyttä.

Se laittaa pohtimaan, että onko siinä koko villakoiran ydin. Jos uskoisin tarkoitukseen uskoisin näin:  lapsettomuuden tarkoitus on saattaa meidän asiat kuntoon ja ennen kuin pureskelemme nämä asiat, ei meille lasta suoda. Näitä jaksoja tulee aina johonkin väliin. Nyt on sellainen.

Ei mitään kerrottavaa

Ei sitten minkäänlaisia ajatuksia tai tuntemuksia! En ole käryillä kiertopäivästä, enkä oikein mistään muustakaan. No, mikään tärkeä ajankohta nyt ainakaan ole menossa sen verran kuitenkin. Alkuviikosta oli jo monta kertaa soittamassa vl:n, että nyt jatketaan siitä mihin kevättalvella jäätiin. Aina olen saanut itseni ajoissa kiinni. Vuoden loppuun vielä tällä tavalla. Se on päätetty.

Kummeksun, miksi joissain kierroissa on selvästi enemmän oiretta kuin toisessa. Viime kiertohan oli sellainen mitään sanomaton. En ollut oviksen aikaan kipeä, mitään rintojen arkuutta ei ollut. Ja jos oikein muistan, puuttuu myös perinteisesti kierron keskivaiheilla tapahtuva riitely. Se, joka alkaa ihan tyhmästä kiukuttelusta, asia kun asia kelpaa aiheeksi, ja päätyy dramaattisten käänteiden kautta itkun tuherrukseen. Yleensä silloin kun pitäisi mennä nukkumaan. Niitä ei ollut. Se ei varmaan ole hyvä asia. Ehken ovuloinut ollenkaan? Vaikka olin tuntevinani kipuilun? Tikuttamallakaan en saanut viivaa. Ei kun nyt en muista enää yhtikäs mitään, joten riittää tältä erää.

Kiukuttelupäivä

Eilen oli kunnon mielipaha ilta. Päivä sujui normifiiliksissä (joskin väsyneenä) siihen saakkaa, että lähdin töistä kotia kohden. Ja onhan väsymys kyllä normifiilistä mulla. Matkalla kotiin alkoi närästys. Taas. Ja samaan aikaan kuin maanantaina. Nyt olen jo parisen viikkoa syönyt putkeen happosalpaajia. Sain varmaan taas gastriitin massuun, kun söin 3,5 viikon antibioottikuurin. Olen pari vuotta kärsinyt jostain tavalla tai toisella. Nyt tuo gastriittiepäily riitti muuttamaan mielen pahaksi. Eikö herran tähäre voisi olla edes hetken normaalia?!

Tein siltä istumalta päätöksen, että syön aamut ja illat puuroa ja päivällä koetan selvitä kasviskeittojen avulla. Keiteltyjä, helposti sulavia, mahaa helliviä asioita suuhuni laitan. Ei  huvittaisi, mutta närästyskierre alkaa olla sitä luokkaa, että sillä on toimeenpanevia voimia.

Onneksi työpaikan lähelle avautui hiljattain hyvä, uusi lounasravintola, jonka keittolounas oheissalaatteineen ja leipineen käy oikein hyvin lounaasta. Hyvä on oma luokitus. Arvostan perusruokaa.

Illalla tein "vauhtileikittely" lenkin, siltä varalta, että se parantaisi pahan mielen. Tiedän kyllä, että närästys ja juoksu on huono yhdistelmä.

Juostessa mietin elämää ja  tähänastisia valintoja. Toisinaan koen, etten tällaista elämää halunnut. Silloin mättää: työ, mies ja asuinympäristö. Eilen oli juuri sellainen ilta. Pääsääntöisesti en asiaa ajattele, vaan puksutan silvulle vilkuilematta päivästä toiseen. Eikä kyllä kannattaisi välilläkään. Ainakaan tällä taktiikalla, huonoista lähtökohdista, epäobjektiivisesti, kärttyisenä. Juoksin kympin. Sykemittarin mielestä lenkki oli kovatehoinen ja maksimiharjoitus. Kiukku siivitti menoa.

Kun lähtökohta oli vähintäänkin äikäinen lenkille lähtiessä, olin saunan lauteille köllähtäessä  vielä vimmaisempi. Tiedän taantuvani kiukkupäivinä 5-vuotiaan tasolle. Ärsytän, jotta saan aikaa nahinaa. Sitten ehkä olen hetken tyytyväinen. Ällöttävä kierre.

Lenkin jälkeen tunsin tuttuja tuntemuksia alavatsassa.

Yön vietin jälleen kahden peiton alla palellen ja valvoen. Uni tuli noin kahden aikaan. Heräsin siihen, että mies nousi sängystä ja aloin kiukutella, että "toi yöllä hiippailu saa kyllä loppua" (hänellä usein tapana). Kello oli 10 vaille 7.

7 asteen pakkanen ei piristänyt mieltä. Olen yleensä tykännyt aamuista ja talven tulosta. Tänä aamuna en ja tänä vuonna aiemmin lopetin myös aamuista pitämisen. Mulla on viivästynyt unirytmi. Siihen pitäisi puuttua. Työmatkalla jatkoin vielä torkkumista.

Arjen elo karannut lapsesta, enkä saa ryhtiä touhuun. Paha jakso. Halusin nukkua hyvin ja olla hyvällä tuulella. Saada asioita hyvällä mielellä aikaan ja sille tolalle, että voisin todeta, että "kaikki on hyvin". Aloitan vyyhdin purkamisen tuolla syömakurimuksella.