Ei se helpota, eikä aina jaksa

Emme päässeet siirtoon viime kierrossa, koska kierto olisi ehkä ollut huono. Emme pääse siirtoon tässä kierrossa, koska työmatka. Emmekä heinäkuussa, koska klinikan kesätauko alkaa. Emmekä elokuussa, koska 0-ultran aika pitäisi saada heinäkuun loppuun, jotta siirto voitaisiin tehdä elokuun alussa. Emmekä pääse syyskuussakaan, koska olen taas työmatkalla. Eli lokakuussa. Ehkä. Se tuntuun niin pitkältä.

Harkitsin jo irtisanoutumista. Olisi edes nämä työreissut eliminoitu. Olisi pitänyt olla kotona siihen saakka, kunnes tämä asia olisi käsitelty ja joku lopputulos olisi olemassa. Monilla tuntemillani se olisi onnistunut. Monissa perheissä voidaan elää hetki toisen ihmisen tuloilla. Minun mies ei pitänyt sellaista vaihtoehtoa mahdollisena. Olemme aina (no, ainakin lähes aina) maksaneet kaiken elämisen puoliksi. Sikäli perusteltua, koska tulot ovat suurin piirtein samat.

Ei helpota. Ei vaikka on olemassa yksi terve lapsi. Luin Karita Tykän kirjoituksen aiheeseen liittyen. Olen nyt sekundäärisesti lapseton. Vaikka olin kyllä primäärisestikin. Vaikka olen äiti yhdelle. Koen välillä suunnattoman huonoa omaatuntoa siitä, että kehtaan kokea surua asiasta, vaikka minulla on lapsi. Onko siihen enää edes oikeutta? Miksi en osaa keskittyä positiiviseen.

Nämä vastoinkäymisen siirtojen tai siirrottomuuksien suhteen ovat nostaneet pintaan ne tutut viallisuuden tunteet. Vihan itseä kohtaan. Vihan kehoa kohtaan. Varsinkin kehoa, koska sehän nimenomaan yrittää hankaloittaa asiaa entisestään. Viime päivät olen rypenyt pohjamudissa. No niin. Alkukiertoa kun eletään.

Olen käynyt läpi samoja katkeruuden tunteita, kuin ennen äitiyttä. Luin tekstin, joka käsitteli sitä, että pitää osata vain hyväksyä asiat, nähdä hyvät puolet, uskaltaa olla onnellinen. Katselen nyt maailman lapsettomuuden lasien läpi. Ymmärrän, että pitää hyväksyä. Eihän tässä ole muutakaan vaihtoehtoa, mutta en osaa hyväksyä sillä tavalla lempeästi, kuten varmaan tarkoitus olisi. Hyväksyn, kun ei ole vaihtoehtoja, katkeruutta tuntien. Näen hyvät asiat, mutta kipuilen silti niiden huonojen asioiden kanssa.

Minulla lapsettomuuden kokemus ei valitettavasti rajoitu vain siihen liittyviin ikäviin tunteisiin. Koen olevani muutenkin vääränlainen, heikko, huono, itsekeskeinen, lapsellinen. Miksi en aikuistu? Miksi en itsenäisty? Miksi en lakkaa ajattelemasta samoja typeriä ajatuksia vuodesta toiseen?

Ei tämä kokemus kasvattanut minusta ymmärtäväistä ja lempeää ihmistä. Se levitti viallisuuden tunteen muihinkin elämän osa-alueisiin. Parisuhteeseen, ystävyyssuhteeseen, perhe- ja sukulaisuussuhteisiin, työminään.  Totta kai tunteen voimakkuus vaihtelee päivittäin, mutta se on läsnä. Valmiina myrkyttämään mielen. En vain olisi uskonut, että se voisi tulla näin  voimakkaana takaisin toisella kierroksella. Ja, että se saisi kyseenalaistamaan kaiken itsessä ja omassa elämässä.

Ja aika. Kaikki lapsettomuudesta kärsineet, ja todellakin kärsiä sana sopii tähän asiayhteyteen mainiosti, tietävät, että aika on myrkkyä. Täytyy jaksaa tsempata, vaikka vastoinkäymisiä tulee toinen toisensa perään. Täytyy yrittää keskittyä niihin hyviin asioihin ja vaalia niitä, että jaksamisen lähteet olivat kunnossa. Täytyy jaksaa esittää normaalia, ainakin jos ei ole uskallusta olla esittämättäkään. Lipsahdus liian syvälle lapsettomuuteen voi niin nopeasti myrkyttää mielen pitkäksi ajaksi. Täytyy olla reipas. Täytyy jaksaa niitä tavallisia sikiäviä ihmisiä ympärillä. Niitä joilla ongelmat ovat luokkaa auto hajalla, kuivausrummun toimitus viivästynyt, niitä jotka "tekevät" lapsia ihan kummallisista motiiveista.

Ja täytyy yrittää olla stressaamatta, vaikka mikään ei varmasti ole vaikeampaa. Helposti tästä luonnollisesta, ilon asiasta tulee h*lvetillinen stressi. Ja täytyy yrittää ymmärtää. Ja hyväksy. Ja keskittyä positiivisiin asioihin. Mutta aika. Se haastaa meitä. Se, ettei tiedä kuinka käy. Sekin haastaa meitä.

Ja sitten ei vaan välillä jaksa. Itse en nyt juuri jaksa. Olen alakuloinen. Enkä tiedä mitä pitäisi tehdä. Miten uskaltaisin antaa asian olla? Miten luopuisin?  Tunteita ei  voi kieltää, eikä niitä pitäisikään. Pitäisi vain opetella ajattelemaan toisin, mutta siihenkään yritykseen ei ole nyt jaksamista.

Ihmeitä

Lyhyesti. Edellisessä kierrossa ei päästy siirtoon. Lääkäri oli oikeassa ja ovulaatio oli ollut jo kp12 mennessä. Testailin sitkeästi kp18 asti, mutta viivat vain haalistuivat ja lopulta katosivat. Sitten sain kokea sen ihmeen mikä meillä lapsettomilla varmaan  aina mielessä siintää ennen hoitoja ja hoitojen välissäkin. Kp32 sain testiin hailakan toisen viivan. Sen toisen viivan!

Tein uuden testin seuraavana aamuna ja se olikin sitten puhdas nega. Kp34 vaihdon liuskoista Apteekin omaan testiin ja sain taas haalean viivan. Kp36 eli reilusti yli 3 viikkoa ovulaatiosta sain uudelleen Apteekin omalla haikalan plussan. Eroa kahden vuorokauden takaiseen testiin ei silmällä erottanut. Päätin, että katson viikonlopun yli ja soitan sitten tk:een.

Ei tarvinnut soitella. Sunnuntain vastaisena yönä näin unta, että synnytin. Synnytys oli helppo, kivuton ja nopea. Kun kysyin hoitajalta "miten vauvan kävi?", hoitaja vastasi "se oli kuollut". Siihen  heräsin. Menin vessaan ja kp38 (rv olisi ollut 5+1) vaihtui kp1:ksi.

Olo on aika hämmentynyt, enkä ole oikein osannut suhtautua asiaan tarvittavalla vakavuudella. Jokin tunne itsellä koko ajan oli, ettei plussa ole se oikea plussa, koska se oli niin hailakka. Toki esikoisestakin näin alkuun vain haamuja, kunnes ymmärsin luopua testaamisesta ja luottaa verikokeen tulokseen. Sen pohjalta toisaalta myös tiesin, ettei hcg välttämättä nouse kovin nopeasti.

Jotenkin jäin kokemuksesta kuitenkin plussan puolelle, koska:
A. tämä antaa viitteitä, että luomuraskauden mahdollisuus on olemassa, vaikkakin pieni niin ehkei ihan 0. Kemialliseksi itse tämän luokittelin.

B. Tällä hetkellä näyttää siltä, että suuremmilta jälkiseuraamuksilta vältytään eli kaikki tulee ulos luonnostaan. Vai voiko sitä nyt tässä vaiheessa edes tietää? Joka tapauksessa eloton alkio, tuulimuna tms. muutaman viikon kuluttua ultrassa olisi ollut rankempi kokemus.

Kuukautiseni ovat olleet aina niin säännölliset, etten ole koskaan edes päässyt luomukierrossa tekemään raskaustestiä. Syksystä 2011 kierto on enimmillään venähtänyt sen 1-2 päivää. Jossain vaiheessa hoitoja lapsettomuuden syyksi väläyteltiin mahdollisesti häiriötä munasolujen kypsymisessä. Ovulaatio on yleensä ollut kp 15-16 ja munasolut kasvaneet varsin isoiksi.
Tekee mieli spekuloida, että se toisiaan voisi olla syy, sillä nyt ovulaatio tuli aikaisin ja se selvästi näytti olevan raskauden mahdollisuuden näkökulmasta positiivinen asia.

Toinen millä tekee mieli spekuloida on ruokavalion vaikutus. Olen kärsinyt vatsaoireista monta kuukautta, kohta vuoden. Niitä on selvitelty, mutta mitään selittäjää ei ole löytynyt. Vedin maaliskuussa ruokavalion aika tiukaksi, koska oireet karkasivat totaalisesti käsistä. Söin höyrytettyjä vihanneksia, kevyesti lihaa, sosekeittoja, salaattia, öljyä, siemeniä, vihreää teetä, gluteenitonta näkkäriä, marjoja jne. Vältin gluteiinia (en 100 %, jos esim. sillä oli saostettu tms. mutta valtaosin) ja maitotuotteista käytin  hapanmaitotuotteita ja niitäkin kohtuudella. Tämän oli tarkoitus olla ns. Vatsan rauhoitusruokavalio. Ja oireet helpottivat. Väistämättä miettii, että voiko gluteiiniherkkyys aiheuttaa tällaista? Vatsaoireiden lisäksi ongelmia hormonijärjestelmään?

Toiseen yritykseen

Toinen pas tehdään heti perään, jos vaan aikataulut osuu kohdilleen. Mitäpä tässä odottelemaan. Nyt mieli on vähän rauhallisempi ja stressi vähän enemmän hanskassa.

Kierto on pitkä kuin nälkävuosi. Taas tikutellaan ovulaatiota ja kp 14 mennään vielä negatiivisissa merkeissä. Ultrassa näkyi jo iso rakkula ja paksu limakalvo kp 12. Ovis tuntuu aina ajoittuvan samoihin päiviin, niin että alkio siirretään sitten taas samanikäisenä kuin viimeksi. Jos siirtoon päästään. Lääkäri epäili ovulaation jo olleen ja puhuikin jo seuraavaan kiertoon varautumisesta. 5 päivää normaalia aikaisempi ovulaatio ei minusta tunnu uskottavalta ja luulen, että plussa on ajankohtainen viikonloppuna.

Luin Hormonidieetti -kirjan silloin, kun yritykset olivat aluillaan ja ensimmäiset epäonnistumiset koettu. Nyt tekisi mieli lukea kirjan uusi versio. En muista mitään lukemastani.

1. PAS = Nega

Piinailut menivät ohi rivakasti. Ja tehtiinhän siirtokin vasta kierron päivänä 21. Ristiriitaisuus on päivän sana. Toisaalta itsellä oli koko ajan vahva intuitio, että tämä ei nyt onnistunut. Toisaalta pieni optimismin poikanen halusi pitää kiinni siitä paremmastakin lopputuloksesta. Oireita ei ollut koko kierrossa. Ei mitään tuntemusta missään. Ei pienintäkään nipistystä, ainakaan hereillä oloaikana. Vasta kun vuoto alkoi, tuli pieni paine alavatsalle. Tämä on harvinaista ihan taviskierrossakin.

Kun näin kp1 alkaa miettiä, millainen naurava, hassu pellavapää tuo siirretty alkio olisi voinut olla, kyllä se surulliseksi vetää. Ei maailma ihan samalla tavalla romahda kuin lapsettomana, mutta nostaa taas sen oman kyvyttömyyden ja viallisuuden eri tavalla pintaan.  Ja tietenkin pelon siitä, että pakastin tyhjenee ja joka kerta käykin näin. Monta hukattua mahdollisuutta elämään.

Tietenkin aina täytyy etsiä syytä myös itsestä. Ehkä henkinen ja fyysinen vointi yritykseen oli väärä? Tässä oli liikaa raakaa laskelmointia, hellän toiveikkuuden sijaan.

Kyytiläinen matkassa

Pas tuli kuin varkain. Viikonloppuna aloitin Lugesteronit ja alkio siirrettiin tänään. Yksi sulatettiin ja se selviytyi! 5 päiväinen. Wow.

Piinailu alkaa, vaikka ei siltä tunnu. Jos pari vuotta sitten lapsettomana vuodatin siirrossa kiitollisuuden ja liikutuksen kyyneleitä, tällä kertaa en edes oikein ehtinyt tajua mitä tapahtui. Vasta kun pääsin klinikalle iski tajuntaan, että se tosiaan selviytyi sulatuksesta ja tästä voi ehkä tosiaan jotain alkaa.

Esikoinen ja muu siviilielämä on viime aikoina täyttänyt aika täysin päivät ja ajatukset. Ehkä hyvä niin. Toisaalta koen huonoa omatuntoa etten ota tätä nyt ”riittävän” tosissaan ja epäilen myos, että sen takia tämä ei voi onnistua. Esikoisen siirron aikaan se oli melkein ainoa asia mitä ajattelin. Nyt ajatukset joutuu ihan tietoisesti siirtämään asiaan ja silti ne pian karkaavat johonkin päivän polttaviin. Mutta eiköhän sitä ensi viikolla osaa jo paremmin asennoitua piinailuunkin.

Testipäivä on 9 päivän päästä.

Ensimmäinen pas yk meneillään

Kävimme viime viikolla hoidon suunnittelukäynnillä. Samaisella viikolla alkoi menkat eli ensimmäinen pas kierto on nyt käynnissä. Ensi viikolla käyn ultrassa, jossa tarkistetaan limakalvon tilanne ja ensi viikolla pitäisi aloittaa myös ovulaatiotestit. Sitä ennen on ohjelmassa vielä verikokeissa käynti, jossa tarkistetaan kilpirauhasarvot.

Olo outo. Pas on reilun kahden viikon sisällä, mutta ei siltä tunnu. Enkö ole vielä valmis uuteen yritykseen? Vai eikö "hoidoissa olo" tunnu miltään, kun niihin ei liity sumuttelua ja piikittelyä? Tavallaanhan tämä on henkisesti paljon kevyempää. Jos kaikki menee mönkään, eikä yksikään alkioista selviä se on helpompi käsitellä nyt. Yhden lapsen äitinä. Mutta joku tässä vaivaa. Joku keskeneräisyys. Kai ne ajatukset karisevat sitä mukaa, kun asiat vielä tästä konkretisoituvat.

Laskeskelin etukäteen, että ovulaatio osuu viikon loppupuolelle. Saapa nähdä onko alkioista siirrettäviä. Niissä on eri ikäisiä, mutten tiedä sen tarkemmin.

Klinikan ohjeessa kerrottiin, että alkioista 70 % selviää sulatuksesta. Jos lasketaan pessimistisesti ja pas raskauden todennäköisyys on 20-30 %, niin neljästä vain 1 voisi tuottaa raskauden. Optimistisempikin kaava tuottaa tuloksen 1. Turhaa spekulaatiota.

Imetyksen ihanuus ja kamaluus

Imetys kuului siihen osastoon, mitä en ennen lapsen syntymää suuremmin pohtinut. Minulle oli selvää, että haluan imettää. Luulin, että se on niin ihmislajille ominainen tapa pysyä hengissä, etten osannut odottaa mitään ihmeellistä. Jälkikäteen mietittynä olisi kyllä kannattanut, varsinkin kun en saanut olla ensimmäisiä vuorokausia vauvan kanssa, enkä imetykseen liittyvää  tukea laitoksella.

Ensimmäinen yllätys: maidonnousu
Taisi olla 2. päivä synnytyksestä, kun maito alkoi valua ja liivinsuojien tarpeellisuus tuli selväksi. Sitä ennen oli tutustunut laitoksen rintapumppuun. Olin pumpannut talteen kaikki pisarat, oranssinkeltaista ensimaitoa ja kiikutin ne ruiskulla osastolle. Pumppaaminen oli karseaa. Sitä piti tehdä usein ja se sattui.

3. päivänä hormonitoiminnan ja pumppailun vaikutukset realisoituvat. Maito pakkautui ja rintojen tilalla oli 2 kipeää betonimöykkyä. Ne myös vuotivat maitoa. Yritin pumppailla, mutta jotenkin olo ei juuri helpottanut. Illalla kotona nousi lämpö ja hampaat löi loukkua. Parhaiten maitoa sai irti lämpimässä suihkussa.

Etukäteen (onneksi) hankkimani käsipumppu tuli tarpeeseen, mutta sen käyttö oli kivuliasta. Myöhemmin pumpulle kyllä oli käyttöä, eikä se tuntunut enää miltään. Ainoastaan osien keitto oli ärsyttävää puuhaa.

Imetysyritykset osastolla olivat melko epätoivoisia. Vauvalle tehtiin syöttöpunnityksia ja maitoa meni 5-10 ml. Pullosta hän kulautti jo 3 vrk ikäisenä 8 × 40 ml. Osa toki sitä omaa maitoa jota lypsin n. 3 h välein. Tässä vaiheessa en ollut mitenkään huolestunut asiasta, vaan ajattelin, että kunhan päästään kotiin saadaa rauhassa harjoitella hommaa.

4. päivänä osastolla oli hoitaja, joka opasti imetysasennossa, tarkisti vauvan imuotteen (niin, eihän sekään ole itsestään selvää) ja toi rintakumin avuksi. Sen avulla vauva saikin paremmin syötyä pakkautuneista rinnoista.

Harjoittelimme imetystä osastolla joka päivä, ennen pullomaitoa. Vauva oli onneksi hyvin yhteistyöhaluinen. Syöttöpunnitukset osoittivat, että vauva alkoi saada koko ajan enemmän maitoa. Puhuttiin jo useammista kymmenistä milleistä. Ja se kipu! Olin kyllä kuullut, että imetys voi sattua, mutta muistin sen vasta silloin asian äärellä.

Toinen yllätys: vauva ei ime
Kotiin pääsimme hurjan lisämaitomääräyksen kanssa. Muistaakseni n puoli litraa piti huolehtia maitoa mahaan. Imetin ensin, sitten päälle pullosta. Meni ihan hienosti, kunnes siskoni tuli kylään ja kertoi, ettei vauva ime. Se vain liikuttelee suutaan rinnalla. Nielemisliikkeet ja -äänet puuttuivat. Tuskastutti. Määräyksenä oli syöttö vähintään 3 h välein. Yöllä poika olisi nukkunut vaikka miten pitkään ja kun unista yritin imettää hän nukahti. Tuskastutti lisää.

Tässä kohtaa minulle iski hillitön halu imettää. Luin ohjeita ja yritin soveltaa niitä. Vauva söi jonkin verran, loput pumppasin. Vauva vietti rinnalla paljon aikaa, nukkuen.

Käännyin imetysohjaajan puoleen. Hän kävi meillä kädestä pitäen auttamassa. Vauvan ollessa 3 viikkoa sain kokea sen, mitä useat kokevat laitoksella ensi hetkinä: vauva ryömi rinnalle itse. Sain ohjeeksi paljon ihokontaktia ja pullo kokonaan pois. Maito riittäisi kyllä. Voin kertoa, että imetysohjaajan käynnin jälkeen olin todella huojentunut ja tilapäinen stressi oli poissa. Nyt tämä sujuu.

Kolmas yllätys: vauva raivoaa
Jos olisin lukenut esim imetyksen tuen fb sivua, tämä ei olisi tullut yllätyksenä ja olisin tajununut mistä on kyse. Iltaisin vauva ei suostunut rinnalle, vaan huusi selkä kaarella. Saattoi hetken syödä, mutta säikytti sitten raivokkaalla huudollaan. Olin kauhuissani. Sen on nälkä, eikä maito riitä. Illalla aloin taas tarjota pullomaitoa. Pumppasin päivällä maitoa jemmaan. Ja sitä maitoa tarjottiin sitten aina kun huuto puhkesi. Eli varmaan yli tarpeen.

Yritin imetysohjaajan neuvojen mukaan pitää vauvaa ihokontaktissa, mutta se ei onnistunut. Vauva huusi ja raivosi ihokontaktiyrityksissäni. Eikä varsinkaan syönyt. Tässä kohtaa tunsin itseni luonnollisesti täydellisen epäonnistuneeksi äidiksi. Imetys alkoikin vaikuttamaan jo meidän vuorovaikutukseen.

Siitä eteenpäin mantraksi tuli: imetän vielä tämän viikon, jos ei siihen mennessä suju yhtään, niin lopetan. Ja tätä sitten jauhoin päivä toisensa jälkeen. Lähimmäisiltäni tuli imetys korvista, mutta sitkeästi he stemppasivat.

Kun vauva oli 2 kk lopetin iltamaidon/raivohetken maidon pumppaamisen pulloon ja opettelimme syömään myös klo 18 jälkeen. Hyräilin ja keinuttelin. Lopetin. Aloitin alusta. Ja se onnistui. Ei enään pullojen ja pumpun pesu- ja keittorumbaa.

Neljäs yllätys:vauva lakkoilee
Tätä en todellakaan osannut odottaa. Vauva saattoi olla syömättä vaikka miten pitkään. Luonnollisesti olin huolissani, koska kyllähän se täytyi parin kk ikäisellä nälkä olla, jos taukoa edelliseen imetykseen oli 6-8 h. Ja toinen pelko oli tietysti "maidon loppuminen". Tässä kohtaa aloin stressata imetystä niin, että heruminen jumitti. Lakkoileva ja raivoava vauva yhdistettynä hidastuneeseen herumiseen...aargh. Se tunne, kun vauva suostuu rauhoittumaan syömään ja sitten maitoa ei herukaan.

Suuri kiitos tästä vaiheesta selviytymiseen kuuluu imetyksen tuen fb sivuilla avunpyyntöihini vastanneille henkilöille sekä puolisolleni, joka jaksoi kannustaa päivästä toiseen. Jälkikäteen ihmettelen miten mies jaksoi sitä, että yllä saatoin herättää hänet itkien, että "maitoa ei tule" vauva roikkui rinnalla vartin, mutta kun ei heru ja sitten silläkin meni motivaatio". Eikä ollut ihan kerta tai kaksi kun asian äärellä piti itkeä.

Parhaimmillaan käytimme molempien illat imetysyrityksiin. Mies rauhoitteli. Sitten yritettiin. Mies rauhoitteli. Imetin rintakumin kanssa, niin että lapsi oli hänen sylissään. Ja mies rauhoitteli. Vauvaa. Ja minua.

Viides yllätys: vauva syö vain kotona ja vain kylkimakuulla
Tämä ongelma rajoitti aika paljon liikkumista. Yritin kyllä sinnikkäästi liikkua kodin ulkopuolellakin. Nyt naurattaa miten älyttömäksi kaikki muuttui. Jouduin tarkkaan laskelmoimaan kotona, mihin aikaan vauvan imetän, että vältyn imettämästä muualla. Jos vauva kieltäytyikin syömästä laskelmieni mukaan eli ei ollutkaan nälkäinen, stressitaso nousi ja kauhulla odotin hetkeä jolloin vauva ilmaisisi nälkänsä. Kun nälkä tuli, yritin tietenkin syöttää kyljellään. Joskus se onnistui. Useinmiten ei. Jos ei, saatoi huutoa riittää koko reissun kotiin saakka.

Synkkinä hetkinä luin öisin kohtalonsisarten kertomuksia imetysongelmista, kuinka joku lauloi, joku joutui tekemään syväkyykkyjä jne...

Kuudes yllätys: se sujuu
Olin ensimmäiset viikot mennyt periaattella, "ainakin yhden kuukauden imetän, ainakin 3 kuukautta imetän, ainakin puoli vuotta imetän". Yhtäkkiä jokin muuttui. 5 kk iässä vauva alkoi mukisematta syödä. Ei raivoa. Ei lakkoa. Autossa onnistui istuma-asentokin. 6 kk iässä,opettelin sitkeästi imettämään istualtani ja muuallakin kuin kotona. Ja me opittiin. Siitä eteenpäin stressi helpotti, imetyksen ajattelu väheni ja siitä tuli tavallista. Kun homma lähti sujumaan, en oikein tiennyt miksi se olikaan tuntunut niin pakonomaiselta. Siitä tuli kivaa.

En tiedä mikä meidän oikea ongelma oli. Mahdollisesti se, että alun ongelmat tekivät minut epävarmaksi ja vauva aisti sen. Jälkikäteen olen tyytyväinen miten asiat lopulta sujuivat. Toisaalta harmittaa, miten ison palan imetysongelmat veivät meidän yhteisistä hetkistä ensimmäisten kuukausien aikana. Äidin ja lapsen väliseen vuorovaikutukseen ja kiintymyssuhteen rakentamiseen ei imetyksen pitäisi antaa vaikuttaa, vaikka se kehittyvälle suolistolle onkin todella hyvä juttu ja toimiessaan myös kiintymyssuhteelle. Olen kuitenkin tyytyväinen, että olin jästipää ja jatkoin. Plussapuolelle jäimme ja luulen, että korjasimme myös suhdettamme paljon hyvien imetyshetkien myötä.

Kun kuvittelen toisen lapsen imetystä, luulen ettei se voi olla näin vaikeaa. Ehkä ei itsestäni johtuvista syistä. Ehkä olisin rauhallisempi ja rennompi. Mutta koskaan ei tiedä millainen yksilö vauva on. Mitä vaivoja vauvalla voi olla. Se voisi olla yhtä vaikeaa. Yrittäisin silti, mutta en olisi niin armoton. Imetyksessä tärkeää on rentous. Fyysisesti ja henkisesti. Kyllä erinäisiä "henkitä kylkeen, vapauta leuka" ajatuksia tuli ajateltua. Välillä luin uutisia samalla ja sain sitä kautta rentouden herumishetkelle.

Eteenpäin

Lopetin imetyksen, kun vauva/taapero/lapsi tuli 1 v 2 kk ikään. Pari viikkoa oltiin jo menty 1/vrk tahdilla, eikä päivisin esiintynyt mitään kiinnostusta. Toki olisin voinut jatkaa ja halunnutkin toisessa tilanteessa jatkaa ja antaa imetyksen päättyä sitten kun olisi sen aika. Todennäköisesti poikakin olisi jatkanut pidempään, koska aina innolla tuli kädet ojossa luokse, kun kysyin "otatko x maitoa". Ne olivatkin raastavimpia hetkiä ja monesti mietin päätökseni eettisyyttä :D. Ehkä pitkä henkinen valmistautuminen oli hyvästä, sillä lopetus meni ilman isompia draamoja. Poika ei ainakaan tunnistettavasti maitoaan ikävöinyt, eikä itselläkään ollut enää itkussa pidettelemistä. Maitoa ei kauheasti pakkaantunut. 1,5 vrk viimeisestä kerrasta kohdalla jouduin muutamia millejä pumppamaan. Ja kun tarjosin saalista lasista pojalle, ei se kelvannut :D

Toivon todella ettei se ollut elämäni ainoa imetystaival. Vaikka ensimmäiset 5 kk olivat hankalia ja välillä ihan hirveää, kun homma alkoi sujua se myös palkitsi. Ja seuraavalla kerralla tekisin alussa asioita toisin, jos vain suinkin voisin.

Nyt varattuna on aika pas:n suunnittelukäynnille. Asiat etenevät yhtäkkiä taas ihan eri vauhtia kuin mihin kotona ollessa on tottunut. Käyntiin on alle kuukausi! Tokihan ensimmäinen siirto on siis aikaisintaan vajaan 2 kk kuluttua, jos se sattuisi niin menemään ja onnistumaan. Toistaiseksi vuoto on ollut selvästi niukempaa kuin ennen raskautta, saapa nähdä miten kehittyy.

Hassua miten epävarma olo ihmisellä voikaan olla asiasta, jota kuitenkin haluaa. Ehkä tämä etenemistahti sen tekee? Ja siihen liittyvät ajatukset poikaa kohtaan. Tämä  on ehkä asia, joka olisi luonnollisesti raskautuvilla henkisesti (toki fyysisestikin) helpompi. Päätöksen voisi tehdä: saa tulla, jos on tullakseen. Yhtä lailla luomusti raskautuvat tekevät suunniteltuja "hankintapäätöksiä", mutta kuvittelen että luomuus tuo sellaista löysyyttä, että henkisen epävarmuuden  määrä normaalilla tasolla. Jos tiedätte mitä tarkoitan...

First step

Soitin eilen Hormonipoliklinikalle. Eipä asia vielä mitenkään etene hetkeen, mutta tuli siitä heti konkreettisempi, kun sain puhua kätilön kanssa. Enkä oikeastaan kuullut mitään uutta infoakaan. Alkioita on 7. Suunnittelukäynnin voi varata, kun imetys on loppunut ja siihen käyntiin menee arviolta 1-2 kk. Todennäköisesti siirto tehdään lääkkeettömään kiertoon. Ja hoitosuostumukset allekirjoitetaan uudelleen.

Illalla kaivoin esille mikä on pas:n onnistumisprosentti. Se on 20-30 %. Tuoresiirrossa 30-50 %.

Edelleen imetyksen lopettaminen, jonkun _mahdollisen_ asian, joka ei välttämättä edes toteudu, vuoksi tuntuu väärältä. Varsinkin, kun imetyksestä on tullut pojalle tärkeä vasta myöhemmässä vaiheessa. Todennäköisesti jatkan tätä nyt tämän vuoden loppuun lapsentahtisesti. En tarjoa, mutten kielläkään.

Eihän tässä pitäisi olla kiire. Toisaalta kokemuksesta tiedän miten kauan näissä asioissa saattaa aikaa vierähtää.

Time flies!

Hän on jo 1-vuotias! Kävelee pieniä matkoja, sanoo valikoituja sanoja, nauttii huomion keskipisteenä olemisesta, syö ja ei syö, kimpaantuu helposti, villiintyy helposti, heräilee öisin 1-4 kertaa jne. Hän on rakas, hurmaava kultakimpale. Ja kyllä. Hän saa myös hermot kireälle joskus, mutta se on kai elämää se. Oleellista kai onkin miten sitten toimia, kun pinna kiristyy.

Vauvavuoden aikana olen joutunut hämmästymään yhdestä asiasta. Olen nyt äiti. Ollut jo vuoden. Mieleni ja kehoni on käynyt läpi melkoisen myllerryksen. Olen oppinut vuoden aikana niin paljon vauvoista, ihmisista kuin elämästäkin, ehkä myös itsestäni. Se eniten hämmästyttääkin, kaiken jälkeen olen ihan sama henkilö. Olin hölmönä kuvitellut, että minusta tulee jotenkin toisenlainen, kaikin tavoin parempi ihminen äitiyden myötä. Sellainen  lempeä, avarakatseinen, ymmärtävä ja harkitseva. Kanan villat. Olen edelleen tunteella elävä, laidasta laitaan ihminen.

Vauvan tultua vuoden ikään mielessä käy yhä useammin ajatus: saanko enää koskaan kokea vauvavuotta. Miten nopeasti se menikään. Pitkät päivät - lyhyet vuodet, kuten joku joskus sanoi. Olen ehdottomasti onnellinen siitä mitä olen saanut ja silti, ristiriitaista kyllä, surulla ajattelen sitä etten koskaan saakaan ehkä toista vauvaa.

Meillä on alkioita pakkasessa kyllä. Molemmat haluamme toisen lapsen, MUTTA vauvavuoden aikana olemme eksyneet liian kauas toisistamme. Ei niin kauas, että olisin vielä valmis heittämään kirveen kaivoon, mutta niin kauas kuitenkin että toisen miettiminen tässä hetkessä tuntuisi, no vähintään itsekkäältä.

Meillä on molemmilla hyvin samanlainen haave: elää tavallista perhe-elämää. Ymmärrän, että avioero ei ole mikään maailmasta harvinaisin asia ja monet lapset varttuvat asuen puolittain toisen luona tai kokonaan toisen luona, nähden toista vanhempaa säännöllisesti tai hyvin harvoin. Haluan tarjota lapselleni vakaan, turvallisen lapsuuden. Mieheni on hyvä isä, eikä missään nimessä ole valmis viikonloppuisäksi. Eikä rakoileva suhde tosiaan ole oikea hetki jatkaa hoitoja.

Tänään kuitenkin kaivoin esiin hormonipoliklinikan numeron. Soittoaika oli jo tältä päivältä hurahtanut ohi meidän ollessa perhekerhossa. En tiedä mitä oikein ajattelin. Tai tiedänpäs. Halusin vain tietää, mitä pitää ottaa huomioon, jos haluaisi pas:n? Kuinka kauan pitäisi olla imettämättä? Täytyykö jonottaa? Koska suunnittelukäynnin voisi varata?

Kuukautiskierto alkoi vauvan ollessa 8,5 kk. Se on säännöllinen, mutta selvästi vuoto on niukempaa nyt. Imetän vielä muutaman kerran vuorokaudessa, mutta tarkoitus olisi lopettaa vuoden loppuun mennessä. Sekin nostaa ristiriitaisia fiiliksiä. Miksi lopettaisin nyt, kun ei ole mitään syytä? Miksi en eläisi hetki kerrallaan ja antaisi lapsen itse vierottua? Perustelen osin syytä pitkittyvillä sairasteluilla ja valvotuilla öillä, joita imetys ei varmasti helpota. Mielessäni kytee silti myös ajatus siitä, että imetys pitäisi lopettaa, jos haluaisi toisenkin lapsen. Ja silti koen että se on väärin lastani kohtaan.

Kivikkoinen imetystaipale

Jos yhden asian voisin tehdä toisin raskausaikana, ennen pojan syntymää, se olisi imetykseen perehtyminen. En tiedä miksi minulla oli käsitys, että kyse on jostain maailman luonnollisimmasta asiasta, jonka keston voi määritellä äiti itse. Olin jopa ajatellut, että kyllä varmaan imettäisin lähemmäs vuoden.

Kukaan ei varoittanut, että imetys voi olla haastavaa tai ettei kaikki vauvat haluakaan syödä rintaa tai, että pelkän rinnan näkeminen voi saada vauvan raivon partaalle.

Tämän viimeisen reilun 15 viikon aikana olemme käyneet läpi varmaan kaikki imetykseen littyvät haasteet, pois lukien jatkuva rinnalla roikkuminen. Kukaan ei varoittanut miten tunnepitoinen asia imetys on ja millaiseen mylläkkään mieli voikaan joutua, kun haastetta alkaa pukkaamaan. Se tuntuu pahalta. Tahtoo vauvalle parasta, läheisyyttä ja luonnonmukaista murkinaa suolen kehitystä tukemaan, mutta vauva rauhoittuukin tutista ja tuttipullo edustaa sitä ensi päivien turvaa.

Vasta jälkikäteen olen tajunnut mitä ensimmäisten vuorokausien aikoina tapahtuu. Äiti saa vauvan ihokontaktiin, vauva ryömii rinnalle. Maidontuoksuisesta äidistä tulee vauvalle tärkeä turvapaikka. Suhdetta vahvistetaan pesimällä tiiviisti ensi vuorokaudet.

Vauvamme joutui syntymän jälkeisenä aamuna osastolle matalien verensokereiden vuoksi. Ehdimme olla vain reilu 3 tuntia yhdessä ennen kuin vauva haettiin pois. Itse makoilin yöllö heräämössä, kun vauva oli isänsä kanssa syntymähuoneessa. Isäkään ei saanut vauvaa ihokontaktiin, vaan vauva käärittiin kapaloon lämpölampun alle alilämpöisyyden vuoksi.

Pääsin katsomaan vauvaa seuraavana päivänä iltapäivällä, kun lopulta pääsin joten kuten kävelemään ja joku ehti käydä poistamassa katetrin. Seurasin avuttomana sängyssä täyttyvää katetria ja jouduin kahteen kertaa soittamaa, josko joku ehtisi käydä vapauttamassa minut. Tuolloin taisi olla laitoksella melko ruuhkaista, koska sinä päivänä tuli sulku. Joka tapauksessa vauvalliset avun tarvitsijat menivät kiireellisyysjärjestyksessä ohi.

Imetystaipaleemme käynnistyi siis vasta kolmantena päivänä, kun tajusin lopulta itse pyytää hoitajilta, josko voisin koittaa imettää. Maito nousi, rinnat olivat kipeät ja yhden yön palelinkin horkassa, mikä ilmeisesti liittyi maidonnousuun. Toki osastolla minulle opetettiin ensin käsin pumppaus ja sitten koneella pumppaus. Ihokontaktista mainittiin ensimmäisen kerran 5. vuorokautena. Olin toki siitä vähän käryllä, mutta synnytyksen jälkeisessä sekavassa olossa, vauvan ollessa osastolla en vain kerta kaikkiaan tajunnut sen merkitystä. Enkä tajunnut seuraavien viikkojenkaan aikana. Sitten kun tajusin ja yritin, vauva saikin ihokontaktissa raivokohtauksen, johon auttoi vaatteiden pukeminen ja tutti.

Ensimmäiset 3 viikkoa kuluivat osittaisimettäen. Vauva sai osastolla ollessaan jo huomattavasti isoja annoksia, joten omalla tuotannolla oli kuromista. 3 viikon aikana tiputin lisämaidot pois. Ah sitä autuutta. Ei pullojen ja pumpun pesua ja keittämistä!

Autuutta ei kestänyt kuin viikko, kun iltaisin alkoi raivot aina, kun yritin imettää. Muuten vauva kyllä viihtyi rinnalla, mutta kovin aktiivinen ruokailija hän ei ollut. Pyysinkin yksityisen imetystukihenkilön käymään apunamme. Jäin nimittäin täysin vaille ohjausta imetysasioissa laitoksella. Sen jälkeen imetys sujui päivisin ja öisin. Illaksi sain ohjeen ottaa ihokontaktiin ja imettää siten. Valitettavasti siitä käynnistyi useiden tuntien raivo huudot joita en aina jaksanut. Luin vinkkejä ja kokeilin kaikkea kävelystä, laulamisesta, taputtelusta ja hytkyttelystä siihen, että mies piteli vauvaa pimeässä huoneessa ja syötin rintakumilla jossain ihmeellisessä asennossa.

Tällä tavalla kohtuullisesti pääsimme kuitenkin joulukuun loppuun. Illat rintaraivoa, päivisin normaalia. Välipäivinä lähdimme käymään kotonani. Jokin tässä maisemanvaihdoksessa sai raivon pintaa ja tammikuun ensimmäinen viikko oli totaalikielttäytymistä, paitsi öisin. Pumppasin maitoa ja koetimme syöttää ruiskulla, hörppyyttämällä ja lopulta pullolla. Jotenkin tilanne kuitenkin taas rahoittui, mutta minusta oli tullut imetyksen stressaaja. Stressi aiheutti tammikuun lakkoiluviikon jälkeen uuden ongelman:heruminen hidastui.

Yrittämällä yritin jatkaa ja jatkoinkin, vaikka herumisongelma hankaloitti imetystä entisestään. Lakkoilun myötä alkoi toinenkin ongelma:asentorajoite. Vauva ei suostunut syömään kuin sängyllä kyljellään. Eikä suostu vieläkään, paitsi autossa. Jotenkin olemme kuitenkin selvinneet 3,5 kk. Alunperin ajattelin, että jos jotenkin selviämme ensimmäiset 3 kk, se riittää. Sitten siirrytään korvikkeeseen. Vauvan ollessa 12 viikkoa imetys kuitenkin alkoi sujua ympäri vuorokauden, kuljellään toki, mutta kuitenkin.

Viikko 13 olikin sitten uusi lakkoiluviikko, saattoi johtua viikonlopusta mökillä. Ja päätin lopettaa. Ostin paremman pumppun ja ajattelin, että pumppailen sen mitä jaksan. Jokin periksiantamattomuus taas alkoi ja yhtäkkiä vauva taas suostukin syömään.

Eli imetän edelleen. Mukavaa tämä ei ole. Raivot ja lakkoilut vaikuttavat minun mielialaan. Sitä ei ymmärrä miksi, pitää tuntua tältä. Välillä mietin, että olisi meidän molempien parhaaksi lopettaa imetys saman tien. Pienikin muutos näkyy näköjään heti imetyksessä. Pieni annos pullosta aiheuttaa usean päivän raivoamisen ja olen siten sidottu viettämään aikani tiiviisti vauvan ulottuvilla (minkä teen kyllä mielelläni, mutta välillä 1,5 pienet hengähdyshetket olisivat poikaa. Varsinkin, jos vauva on ollut kovin tyytymätön useita päiviä) jos en kaipaa raivoja. Tällä hetkellä päivisin ongelma on se, että kylkimakuulla vauva pyörii ja kampeaa sinne tänne, pää pyörii kuin pöllöllä, välillä nyitää kaikkea mitä käteen saadaan ja välillä pitää tissin sijaan suuhun saada kaksi nyrkkiä yhtä aikaa. Levotonta siis. Käytännössä kotoa lähtiessäni en voi koskaan olla varma saanko vauvan syömään, usein en saakkaan ja se rajoittaa liikkumista.

Mikä sitten saa jatkamaan? Itsepäisyys ainakin. Pienet hyvät hetket. Vauva on kasvanut 2 viimeistä kuukautta n. 1,2 kg kuukausivauhdilla. Ajatus siitä, että tämä on vain pieni jakso äitiydessä ja varmasti ehdimme vielä nauttia sitä korvikettakin. Ensimmäiset 1,5 kk:n vihreä limakakka, jonka sanottiin johtuvan suoliston kehittymättömyydestä.  Jonkin verran olen myös odottanut, että ikä saisi vauvan järkiintymään syömisen suhteen.

Imetysfanaatikko en ole, mutta tykkäisin siitä vähän helpomman imetettävän kanssa. Tähänastisen kokemuksen perusteella voin kuitenkin sanoa, että imetys ei aina ole omasta halusta kiinni. Se on kahden kauppa. Jos olisin tiennyt saman 2.11.2015, olisin panostanut ihokontaktiin, opetellut imettämään eri tilanteissa ja paikoissa sekä puuttunut pieniinkin raivoilun merkkeihin herkemmin. Mutta silloin se ei ollut päällimmäisenä mielessä. Mielessä oli kauan odotettu vauva, jonka kotiin saaminen venähti viikolla. Toki tilanne voisi olla silti sama, vaikka olisin tehnyt mitä hyvänsä. Vauva on tempperamentiltaan melko on/off ja vaikeitakin päiviä viikkoihin on mahtunut.

Nyt mennään viikko kerrallaan. Kun uusi haaste inetystaipaleella ilmestyy, sovin että katsomme viikon, jos ei mene ohi, voin lopettaa lähes kaikkeni yrittäneenä. Ja vähän viisaampana kuin eilen Virve Rostia lainatakseni ☺

Pikakuulumiset ja 38+5

Loppuraskaudesta en päässyt päivittelemään kuulumisia ja vauva-arjen ensimmäiset 7 viikkoa ovat menneet siivillä. Itse asiassa teknologia asettui vastahankaan loppuraskaudesta, vaikka juuri silloin olisi ollut yhtä sun toista vuodatettavaa. Kirjoittelen pikaisesti päällimmäiset ja palaan lopuraskauden ja synnytykseen jälkeisiin asioihin myöhemmin.

Pikkuruinen poikamme syntyi 2.11. ja olemme viimein perhe!

Menin tuolloin kahdeksi kätilöopistolle ultraan, jossa oli tarkoitus katsoa painon kehitystä ja vesitilannetta. Lääkäri päättikin käynnistää synnytyksen samantien, sillä ei löytänyt lapsivettä käytännössä lainkaan. Sain ballongin ja jouduin vastaanotolta osastolle. Ballonki ei tuntunut juuri miltään.

Synnytys oli paljon kamalampi kokemus mitä olin osannut kuvitella. Ehkä osansa oli silläkin, että se eteni rivakasti ja kuvittelen, ettei kehoni oikein ehtinyt mukautua tilanteeseen. Ballonki kolahti vessakäynnin yhteydessä pönttöön n. klo 16.30. Tuntia myöhemmin lääkäri kävi puhkaisemassa kalvot. Kävin syömässä päivällisen ja sen aikana koin ensimmäiset hennot supistukset. Niitä ei ollut tosiaan loppuraskaudessa lainkaan.

Tässä vaiheessa kätilö sanoi, että nyt etenee niin nopeasti, että vielä tänään syntyy. Niimpä soitin miehelle, että ottaa sittenkin sairaalakassin mukaan. Sitä oli ollut tarkoitus vielä täydentää, mutta olin sentään jotain kasannut. Olin kuullut niin paljon juttuja käynnistyksistä, että kuvittelin vauvan olevan vähän lujemmassa ja aikaa menevän enemmän. Vaikka olin tiedostanut, että voin joutua käynnistykseen kuvittelin että voisin tulla kotiin hakemaan tavarat ja pakkaamaan itse loppuun. Monihan pääseen ballongin kanssa kotiin tai saa ajan jolloin tulee käynnistykseen. Minä olin suunnitellut leipovani sämpylöitä.

Syntymähuoneeseen siirryimme noin 19 maissa ja puoli tuntia myöhemmin laitettiin oksitosiinitippa. Sen jälkeen olisin halunnutkin jäädä vessan pöntölle istumaan. Tuntui siltä, että maha oli sekaisin. Supistukset koventuivat nopeasti ja sain ilokaasun käyttöön. En huomannut siitä mitään helpotusta. Lähinnä sen, että maskiin oli hyvä tarrautua kaksin käsin ja kiljua supistuksen tullessa. Klo 20.30 sain tensin, joka oli ihan turha sekin. Supistukset oli todella repiviä. Klo 21 olin 8 cm auki ja varttia myöhemmin sain epiduraalin.

Ei ponnistuttanut lainkaan, mutta aloin ponnistaa kun supistuksia tuli. Vauvan syke laski supistusten tullessa. Olin kauhuissani. Syke kuitenkin palautui aina takaisin supistusten välissä. Välillä syke katosi kokonaan, mikä sai minut kiljumaan, että "kuoleeko se". Toinen mitä seurasin oli kello. Epiduraali kestäisi 1,5-2 h ja pelkäsin sen loppuvan. Supistus supistukselta kuitenkin sydäneenet kuuluivat harvemmin ja lopulta olin jo niin kauhuissani, että aloin ponnistaa ilman supistuksia. Kello lähestyi 23:a.

Kun pää saatiin puolittain ulos, kätilö käski rauhoittumaan ja hengittelemään. Ei onnistunut. Kipu oli jäätävä. Seuraavalla ponnistuksella vauva putkahtikin maailmaan. Ensimmäinen kysymykseni oli "elääkö se". Elihän se ja pian alkoi vauva itkemään. Mikä ihana ääni! Huikea helpotuksen tunne ja itku. Se syntyi. Se elää! Miten kauan tätä hetkeä olikaan odotettu.

Synnytys kesti 3,5 h. Ponnistusvaihe n. puoli tuntia. Poika painoi 2625 g.

Sain vauvan hetkeksi rinnalleni, kunnes minua lähdettiin viemaan leikkaussaliin, jossa korjailtiin repeämät. Se oli se kipu hetkellä jolla pää tuli osin ulos. Siellä ja heräämökeikalla menikin melkein neljä tuntia. Sen ajan vauva oli isänsä kanssa. Joutui lämpölampun alle hetkeksi. Kun pääsin perhehuoneeseen olin lantiosta alaspäin puudutettu ja vauvan syliin ottaminen oli vaikeaa. Sinä yönä en nukkunut yhtään. Tuntui todella epätodelliselta, että lopulta hän oli siinä meidän kanssa. Itkeskelin vähän väliä.

Aamulla pojasta tultiin ottamaan sokeriarvot ja tuntia myöhemmin hänet haettiin osastolle. Siellä vierähtikin seuraava viikko. Maanpäällisen taipaleen alku ei ollut henkisesti helppo, jos ei ollut raskauden loppukaan.

Ajatuksissa on kirjoittaa mm. Seuraavista aiheista, jos joku tätä vielä sattuu lukemaan:

-tylsät viikot
-1. viikko osastolla
-tunteet; äidinrakkaus, pettymys,
-istukan vajaatoiminta
-meidän vauva
-huoli vauvan terveydestä
-maidottomalla
-minä:äiti?

Murheita

Maanantain kontrollissa saimme kuulla, että vauva on kasvanut ihan hyvin. Paino oli nyt 1944 g (34+5) eli paino oli noussut -2 käyrää pitkin niin kuin tässä vaiheessa oli toivottuakin. Hetken ehti jo pieni ilo nousta pintaan. Se kasvaa tällä hetkellä ihan hyvin, sitä ei ehkä tarvitsekaan ottaa kesken kaiken maailmaan! Lääkäri kuitenkin mittaili pitkään ja mitään puhumatta napanuoran virtauksia. Jo siinä tutkimuspöydällä maatessa iski huoli, että niissä on varmasti jotain. Lääkäri sanoikin sitten, että virtaukset ovat siinä rajoilla. En kysynyt kumpaan suuntaa, mutta oletan, että alarajalla. Jäi kauhea olo. Nytkö pikkuinen voi saada hapenpuutteen? Voiko se kuolla kohtuun?

Ultran jälkeen olin melkein tunnin ajan käyrillä. Siinäkin ehdin kauhistua moneen kertaan. Toinen lukema näytti vauvan sykkeitä ja toinen jotain muuta, mutta en tiennyt. Välillä kun vauvan sykkeet nousivat korkealle toinen lukema tippui pitkäksi ajaksi nollaan. Kauhuissani katseli lukemaa. Kertooko se, että nyt ei happi kulje?! Onneksi kätilö kävi välillä kurkkaamassa ja kertoi, että toinen luku kertoo supistuksista. Kyselin kätilöltä siitä, mitä virtausten "rajalla oleminen" tarkoittaa, jolloin kätilö kertoi lääkärin konsultoineen erikoislääkäriä, joka oli pitänyt kuitenkin kaikkia lukemia ihan hyvinä.

Totta kai tuo virtausjuttu jäi vaivaamaan ja nyt tuntuu ihan mahdottomalta ajatukselta, että voisimme saada terveen lapsen. Välillä myös elävä lapsi tuntuu haaveelta. Odotuksesta on kadonnut ilo. Enää en jaksa hihkua miehelle, että meille tulee vauva ja miettiä viimeisiä hankintoja. Iloita viimeisistä viikoista tms. Itse asiassa tällä hetkellä vaan pelottaa paljon sekin, että olen jo ehtinyt hankkia niin paljon valmiiksi. Sänky pitäisi vielä hakea, mutta tuntuu paremmalta ajatukselta jättää kokonaan hakematta, ettei tarvitsisi sitten tuijotella tyhjää sänkyä, jos meille ei tulekaan vauvaa.

Tavallaan tuo maininta virtauksista tukee Cacciatoren mainintaa siitä, että istukassa on runsaasti lakuunoita ja se ei ehkä näytä kovin hyvältä tai toimi loppuun saakka. Totta kai toiveikkaana miettii sitäkin vaihtoehtoa, että 3 ja 2 viikkoa sitten virtaukset olivat hyvät, joten kohtuuko kommentti vain siitä, että nyt ultrannut lääkäri sattui vaan olemaan vähän kokemattomampi. Kaksi edellistä ei tarvinnut asiaan konsultaatio keneltäkään. Toisaalta tämä lääkäri keskittyi virtausten mittailuun paljon pidemmän aikaan, ehkä niissä siis oli jotain muutosta.

Kun juttelin siskoni kanssa asiasta, hän kertoi syöneensä 2. lapsen kohdalla koko raskauden ajan lasten aspiriinia juuri noiden istukan hyytymien vuoksi. Onko meillä joku perinnöllinen veren hyytymistekijä sellainen, että tämä hyytymien todennäköisyys olisi pitänyt tajuta aikaisemmin vai onko se vain normaalia, että tässä vaiheessa raskautta istukassa saattaa olla yhtä ja toista. Tästä asiasta on todella huonosti tietoa.

Toinen odotuksen iloa nakertava asia on sairastelukierre. Nyt 11 viikon putken jälkeen tuntuu mahdottomalta ajatukselta, että ehtisin 5 viikossa tervehtyä laskettuun aikaan mennessä. Viime yönä mietin sitäkin, että haluaisin kaikki mahdolliset vaaralliset/vahingolliset virukset suljettavan pois, mutta sitä tuskin tullaan tekemään. Tieto siitä, että vaikka minä olen koko ajan sairas se ei aiheuta vauvalle vaaraa, helpottaisi oloa. Entäs sitten jos olen sairas ja joudun synnyttämään sairaana, saako pienikin taudit? Mitä jos joudun aloittamaan antibioottikuurin, saako imetyksen heittää siinä vaiheessa romukoppaan?

Absurdi synnyttäminen

Viikkojen huvetessa on useamman kerran tullut epätodellinen olo. Epätodellinen siitä, että raskaus on loppusuoralla. Miten siinä näin kävi? Mahan kanssa piti voida tehdä kaikkea kivaa, siitä piti nauttia ja sitä piti helliä. Mitä jos tämä on ainoa raskauteni ja yli puolet tästä ajasta on ollut yhdestä tai toisesta asioista murehtimista? Välillä toivon, että saisin aloittaa kaiken alusta. Voida hyvin ja olla onnellinen. Jutella ja soittaa kivoja kappaleita. Kutoa. Kävellä sen kanssa kauniissa syyssäässä.

Vaikka kauhistelen raskauden päättymistä, en osaa odottaa maanpäällisen elämän alkua. Synnytys on ihan absurdi ajatus. En kerta kaikkiaan osaa kuvitella, että synnyttäisin. Siis minä?! Olen lukenut synnyttämisestä kirjoista, muiden blogeista ja kuunnellut ystävien kertomuksia ihan eri korvalla kuin aikaisemmin. Silti minusta tuntuu epätodennäköiseltä, että minä itse joskus synnyttäisin. Kenen tahansa muun voinkin kuvitella synnyttävän. Kun joku kysyy asiasta, vastaan etten ole ajatellut, enkä halua etukäteen ajatellakaan sen enempään. Olen tutustunut asiaan ja luotan, että kaikki etenee tilanteen mukaan. Olen osaavissa käsissä ja asiat menee niin kuin menee. Mutta olen minä ajatellut. Ja joka kerta tulen samaan lopputulokseen: minä en varmaan synnytä. Positiivista kai on se, että on olemassa asia jota en (ainakaan vielä) pelkää ja murehdi etukäteen.

Mies odottaa vauvaa jo kovasti ja kertoo sen vauvalle masun läpi aina silloin tällöin. Mahajuttelusta on tullut jokailtanen tapa ja siitä pystyn nykyään lukemaan hänen ajatuksiaan tulevasta. Minulle hän ei niinkään juttele ajatuksistaan tai tunteistaan. Sivulauseessa saattaa tulla jokin pieni toive, muodossa "toivottavasti voi sitten tätäkin tehdä lapsen kanssa", "tänne haluaisin, että joskus mennä lapsen kanssa". Se on liikuttavaa ja hämmentävää. Pikku tirriäinen on hänellekin jo niin rakas. Samalla tavalla kuin minullekin. Meni jopa hetken ennen kuin tajusin, että niinhän sen kuuluukin olla. Onhan vauva puoliksi hänen. Samalla pelottaa julmetusti. Entä jos se ei tulekaan? Entä jos jokin menee pienee? Tai on jo mennyt? Tai mitä jos pieni ei olekaan sellainen, jonka kanssa voi puuhailla niitä miehen toivomia asioita? Jos hänellä on jokin vamma ja elämämme muuttuukin ihan toisenlaiseksi mitä nyt odotamme ja kuvittelemme?

Minä en odota vauvaa. Vielä. Ehkä se johtuu siitä, että tuo pieni ihmistaimi on jo minulle koko ajan läsnä. Tai ehkä jokin vaisto vain kertoo, että tässä on vielä aikaa.

Olen sairastanut elokuusta alkaen. En vain ole parantunut kunnolla taudeista ja sitten onkin ollut jo seuraava tarjolla. Nyt olen antibioottikuurilla, kun viimein oli pakko mennä lääkäriin. Sorkin välillä turvonneita imusolmukkeita ja rukoilen, ettei se pitkään kytenyt tauti olisi toksoplasma. Välillä mietin pyytäisinkö vielä mahdollisuutta  testeihin. Haluaisin mahdollisuuden  butterfly efektiin, että voisin vilkaista miten kaikki olisi mennyt ilman tätä sairastelua. Toivottavasti ehdin parantua ennen "synnytystä".

Maanantaina menemme seuraavaan painoarvioon. Jännittää ja pelottaa jo.

Ultrakuulumisia

Hiljalleen olen hyväksynyt, että vauva on pieni. Sitäkin enemmän olen alannut toivomaan, että hän kuitenkin olisi terve ja pääsisi hyvin elämän syrjään kiinni ensi hetkistä lähtien.

Viime viikon ultrassa (32+2) saimme uuden painoarvion. Kun lääkäri sanoi, että saa painoksi noin 1300-1400 g, kiekaisin ääneen, ettei voi olla mahdollista. Sehän tarkoittaa ettei olisi kasvanut yhtään! Lääkäri mittasi uudelleen ja sai arvioksi 1479 g eli vain n. 110 g enemmän kuin viikko + 1 päivä takaperin. Eikä vieläkään selvästi yli puolentoista kilon. Olin odottanut, että nyt paino olisi jo noin 1600 g, joten pelottavan kevyeltä kuulosti edelleen.

Jos nuo arviot osuvat lähelle totuutta, olisi kasvu viikossa 100 g luokkaa. Puolet vähemmän kuin näillä viikoilla keskimäärin. Jos kasvuvauhti pysyisi tuollaisena, niin painoa tulisi enää vain 800 g laskettuun aikaan mennessä (minun laskuillani). Lääkärin mukaan syntymäpaino olisi noin 2600 g, jos noudattaisi sitä käyrää millä nyt kasvaa. Toivon jo, että tämä menisi edes vähän yli, eikä olisi yhtä hätäistä sorttia kuin vauvat lähisuvussa.

Virtauksissa ei näkynyt nytkään mitään vikaa, vaikka lacunat/nyt kirjoitettuna lakuunat oli taas mainittu.

Se mikä käynnillä oli rauhoittavaa oli se, että nyt näytetyssä taulukossa paino asettuu lähelle alakäyrää. Ei ole siis aivan omissa lukemissaan vielä. Toinen rauhoittava asia oli se, että lääkäri sanoi, että jos rakenneultrassa on kaikki ollut kunnossa ja viime viikolla on (vein viime viikon ultrasta saamani paperin mukanani) Suomen paras asiantuntija on arvioinut rakenteiden olevan kunnossa, todennäköisesti vauva vaan on pieni. Vauvat vaan on erikokoisia. Ilmeisesti tilanne ei ollut lääkärin mielestä huolestuttava, sillä saimme kontrolliajan reilun kahden viikon päähän.

Kolmas asia mikä on lohduttanut on se, että liikkeet tuntuvat nyt yhtäkkiä enemmän. Ne ovat selvästi voimistuneet esimerkiksi puolentoista viikon takaisesta. Etenkin iltaisin sängyssä, aktiivisimpina hetkinä, tuntuu että sisuskalut kääntyvät ympäri kun vauva liikkuu. Pieni ottaa myös  kontaktia mieheen. Miehellä on tapana iltaisin puhella vauvalle kaikenlaisia höpöhöpö -juttuja nenä kiinni mahassa. Ja tämä jutteluhan saa pienen potkimaan, vaikka sitä ennen olisi ollut hiljaista.

Kun tästä puhuu, tuntuu pienikokoisuuteen olevan tarjolla kahdenlaista suhtautumista.
A. "itsekin olet niin pieni, eikä mieskään ole suuri"
B. "itsekin olin seurannassa/sisko on ollut seurannassa/tai joku tuttu/ystävä on ollut seurannassa ja kaikki meni hyvin/meilläkin on kaikki ollut pieniä, hätinä 3 kg"

Vaihtoehto A ei tunnu erityisen relevantilta, saati lohduttavalta kommentilta, koska aika monet pienet ihmiset saa kuitenkin keskikäyrän (ja yläkäyrän) vauvoja. Suurinpiirtein samankokoinen (lyhyempi) siskoni sai esikoisensa rv30 ja lapsi painoi syntyessään 1,6 kg. Lueskelin, ettei tässä tapauksessa ole isän syntymäpainolla ja koolla samalla tavalla merkitystä kuin äidin. Oma syntymäpainoni on ollut 3080. Ei ei erityisen suuri, mutta riittävä.

B. Rauhoittaa mieltä hiukan, vaikkei poistakaan niitä tosiasioita ja huolia, mitä pienikokoisen vauvan saantiin liittyy. On olemassa myös vaihtoehto C eli "voihan se ottaa vielä kasvuspurtin", mutta tätä en ole kuullut montaa kertaa ja ilmeisesti sellaisten varaan ei kannata kovin toivoa laittaa.

Onko pienellä jokin hätänä?

Viimeinen raskauskolmannes tuntuu koettelevan mieltä. Aiemmat pelot ties mistä ovat saaneet seuraksi suuren huolen vauvan kehityksestä.

23 viikolla sf-mitta mitattiin ensimmäisen kerran ja se asettui keskikäyrälle (19 cm). Viikolla 27+6 tipahdi mitta alakäyrälle (23 cm). Viime viikolla neuvolassa (30+6) sukelsi sf alakäyrän alapuolelle (25 cm). Olin itsekin ehtinyt ihmettelemään miksi mahan koossa ei tunnu tapahtuvan muutosta. Monella odottajallahan on tässä vaiheessa jo ihan oikea muhkea massu. Tällä säälittävällä kumpareella ei saa edes julkisissa istumapaikkaa.

Sain lähetteen äitipolille, mutta koska olen helposti huolestuvaa ja huolissani liioittelevaa sorttia, varasin ajan yksityiseen ultraan pari päivää asiaa mietittyäni. Ajattelin, että aiheutan taas turhaa huolta, kun asiat voivat olla hyvinkin. Olin todella luottavainen, että saisin kuulla vauvan olevan ihan ok kokoinen ja hyvävointinen, vaikkei maha päälle päin muhkea olekaan. En saanut. Vauva on pieni viikkoihin nähden. Olkavarsi ja reisiluu asettuivat alakäyrälle, mutta paino jäi selvästi alle. Paino laahaa noin kaksi viikkoa ikäisiään jäljessä. Kun lääkäri sanoi, että noin 500 grammaa ikäisiään jäljessä, alkoi itkettää. Se on paljon! Prosentteina järkyttävän paljon kun puhutaan alle 1,4 kiloisesta vauvasta.

Onneksi mies oli mukana ultrassa, koska kuulemme asiat ilmeisesti jotenkin eri tavalla. Miehen mielestä ei ole syytä huoleen ja hän on luottavainen, että vauva on vain pienikokoinen sitkeä sisupussi. Aika pieniä olemme mekin, mutta keskikokoisia syntyessämme.

Istukan virtaukset näyttivät olevan kunnossa, samoin kohdun verenkierto. Rakenteet olivat keskenään sopusuhtaiset. Painoarvioksi annettiin 2,7-2,8 kg JOS kasvu jatkuisi tällä käyrällä millä nyt mennään. Istukka sen sijaan ei saanut ylistyssanoja. Siinä oli runsaasti pieniä lacunoita. Myöhemmin selvittelin, että ne ovat hyytymäkohtia, joissa ei näy virtausta. Istukka näyttää siltä, ettei ehkä selviä loppuun asti ja sen vuoksi voisin joutua sektioon ennen aikaani. Pienelle synnytys olisi liian kova koettelemus.

Lääkäri yritti kai olla kannustava ja sanoi, että nyt vauva on sen ikäinen, että selviää kyllä jos täytyy ottaa ulkopuolelle kasvamaan. Ei se mielialaa paljon kohentanut. Sitä kun luonnollisesti haluaisi terveen ja elinkelpoisen lapsen. Sellaisen, jonka vieressä ei tarvisi itkeä huolesta. Totta kai mielessä on käynyt erilaisten vammojen tai syndroomien mahdollisuus.

Hetkittäin ajattelen että 2,5 kg on ihan ok. Jos päästään yli kahden kilon olen jo todella helpottunut. Vauvan potkiessa tunnen surua ja sääliä; siellä se pieni rääpäle yrittää olla niin kuin ikäisensä vauvat, vaikka on sellainen jälkeen jäänyt. Toisaalta tunnen myös suurta hellyyttä, pikkuinen on oikeasti tosi pikkuinen ja siitä täytyy pitää extrapaljon parempaa huolta kuin tähän saakka. Vaikka oikein aktiivinen pikkuinen onkin. Kunhan ei olisi aktiivinen sen vuoksi, että on stressaantunut. Onneksi pian pääsemme lisätutkimuksiin.

Näin vaan on raskauden arkipäiväistyminen tiessään. Muuta en voi tehdä muuta kuin toivoa parasta, huolehtia ateriarytmistä (mitä olen tehnyt vähän laiskasti), välttää murehtimista ja lepäillä, että olisin edes itse jotenkin kohtuullisesti voiva ja pääsisin sairastelukierteestä.

Arvatkaapa olenko miettinyt sitä, että olen itse aiheuttanut ne istukan lacunat? Ehkä niitä ei olisi jos olisin lopettanut liikunnan jo alkumetreillä ja keskittynyt raskauteen? Lisäksi olen pohtinut olenko stressaamisellani tai sillä etten ole pieteetillä huolehtinut omasta hyvinvoinnista, aiheuttanut kasvun hidastumisen. Tai onko viikkojen flunssaputki elimistölle sellainen stressi, että voisi näkyä kasvun notkahduksena. Vai näinkö siinä sitten käy, kun haluaa väkisin vastoin luontoa jotain mitä ei ole minulle tarkoitettu.

Unettomuus pahentui huolen myötä merkittävästi ja hetkittäin käy mielessä pitäisikö heittää pyyhe kehään ja hakea sairaslomaa. Äitiysloman alkuun on kolme viikkoa. Toisaalta tunnen tärkeäksi, että päivissä on jokin rytmi, muita asioita ja ihmisiä tuomassa sisältöä, vaikka sitten työn muodossa. Kotona ollessa jäisi niin paljon aikaa surra ja huolehtia asioita.

Pelkojen äärellä

Näin tämä olo näköjään heittelee. Viime päivät ovat saaneet taas pelot pintaan, vaikka luulin jo selättäneeni ne tämän raskauden osalta. Vieläkään en ole päässyt synnytyspelkoon saakka, vaan jumitan ruokapeloissani ja kohtukuoleman pelossa.

Ruokapelot nousivat pintaa, kun erinäisistä syistä olen joutunut ns. "hienojen ruokien" äärelle.

• Yritän välttää siikatartaria ja saan keittiön ehdotuksesta tilalle punajuurta. Ihan hyvä niin, mutta punajuuri tarjoillaan sinihomejuuston kanssa. Ronkin juuston palat sivuun ja syön. Myöhemmin mietin olisiko kannattanut olla kokonaan syömättä. Miten ravintolassakaan ei oteta vakavasti, jos on ilmoitettu ennakkoon "ruokavalioksi" raskaana? Eikö ravintolassa pitäisi tietää, että homejuustot kuuluu sen raa'an kalan kanssa vältettävien ruokien listalle ja jotkut voi olla ylivarovaisia näissä jutuissa?
• Pyydän kypsäksi paistettua lihaa, mutta eteen kiikutetaan punertavia fileitä. Jätän syömättä ettei tarvitse miettiä.
• Kuvittelen syöväni terveellisesti ja laitan ruokaa lehtikaalista. Alan syömään ja samalla luen viime päivien uutiset, jossa kerrotaan että lehtikaali voi sisältää tappavaa myrkkyä. Laskeskelen mielessäni, että jos lehtikaalin sisältämä talliumia tarvitaan 1 g ihmisen myrkyttämiseen, niin 1,5 kg vauvalle riittää varmaan paljon vähempi. 
• Juhlissa joudun tilanteeseen, että syön fetaa ensimmäisen kerran raskauden aikana. Nopeasti saan kuitenkin ajatukseni yli fetasta, sillä samalla lautasella on savulohta. Toki samana aamuna savustettua, mutta kuitenkin ei-lämmintä. Ja mielikuvitus laukkaa.
• Muutenkin norjanlohi ällöttää. En tiedä johtuuko ällötys siitä, että sitä on aina tarjolla vai siitä, että satuin alkuraskaudesta lukemaan norjalaisesta tutkimuksesta, jossa kerrottiin että rasvaan kertyy ympäristömyrkkjä, joiden arvellaan olevan haitallisia sikiölle.
• Käyn lounastauolla s-ryhmän ravintolassa. Keräilen salaattipyödästä lautaselle sitä sun tätä. Syötyäni tajua, että couscousin seassa oli pavun paloja. Samaten tajuan, että pastasalaattiin on laitettu herne-maissi-paprika-sekoitus. Jään pohtimaan oliko ne keitetty. Olihan? Kai  tuollaisessa ruokapaikassa keitetään/höyrytetään aina kaikki riskielintarvikkeet? Todennäköisesti ei.

Ruokapelkojen nousu pintaa johtuu kohtukuoleman pelosta. Kohdussani mylläävästä ihmistaimesta on tullut niiiin rakas, ihana hassu. En tiedä miten sellaisesta selviäisi, jos yhtäkkiä tuo pieni olento olisikin kuollut minun tekemisteni seurauksena. Lehtikaaliruokailun jälkeisenä yönä nukuin todella huonosti. Yleensä vaavi myllertää illalla nukkumaan mennessä ja oikeastaan aina kun herään yöllä vessaan eli ainakin niinä kolmena kertana. Sattumalta tämä yö olikin hänen osaltaan rauhallisempi ja kauhuissani ajattelen, että siellä se nyt löllyy lapsivedessä elottomana.

Poden myös satunnaisesti huonoa omaatuntoa ruokailujeni epäterveellisyydestä ja siitä etten saa todellakaan aikaiseksi kahta lämmintä ateriaa. Jota muuten neuvolassa on 4 käynnin aikana kysytty 2 kertaa. Periaatteessa syön tavallisesti ja aika monipuolisesti. Yritän arki-iltaisin syödä ruokaisia salaatteja ja keittelen puolukka-ruispuuroa tms., mutta sorrun kyllä usein myös voileipä + jugurtti aterioihinkin.

Raskausaika on ollut ihanaa, mutta on se ollut kamalaakin. Kamalan siitä on tehnyt lähinnä omat ajatukset, sillä muuten olen voinut erittäin hyvin. Ellei oteta huomioon heikentyneitä yöunia. Osittain olisin voinut joitain stressinaiheita välttääkin, mutta ehkä tämä minun luonto olisi kehittänyt tilalle joitain muita. Sen olen ainakin oppinut, että hienoissa paikoissa syöminen ja juhliin osallistuminen voi olla ruokapelkoiselle odottajalle stressaavaa ja aiheuttaa pitkäaikaisia spekulaatioita. Ja ehkä sen, että olisi kannattanut mennä neuvolan ehdottamalla psykologille.

Rv 30+5

Vauva kohdussa ja huonoa omaatuntoa

Raskausaika on mennyt niin salakavalasti, että viimeksi tänä aamuna vaatteita katsellessa jouduin toteamaan, että 'tätäkään paitaa en ole käyttänyt kuin pari kertaa' ja 'tätä en varmaan ehdi edes pestä kertaakaan'.

Hankin jonkin verran uusia odotusvaatteita ja lisäksi ostin niitä ison kassillisen kaverilta. Alkuun pärjäsin pitkään omilla vaatteilla. Kesäkuun alkupuolella siirryin äitiysfarkkuihin. Niiden kanssa käytin tavallisia, kaapista löytyviä, yläosia. Loman aikana käytin muutamia kaverilta ostamiani lökähousuja, jotka olivat kyllä tarpeeseen sekä t-paitoja, joita ilman olisin pärjännyt (mutta kun olin ostanut, piti käyttää). Tällä hetkellä äitiysloman alkuun on aikaa kuusi viikkoa ja harmittaa todeta, että raskausaika mahan kanssa kestää aika lyhyen aikaa. Ja sen ajan pärjää mainiosti vain muutamia täsmähankintoja tekemällä, lopulta miehen takkeja ja paitoja lainaamalla. Varsinkin kun minulla ei luonnostaankaan ole kovin voimakasta viettiä panostaa pukeutumiseen. Toivon, että voisin kokea vielä joskus toisen raskauden ja saisin nauttia odotuksesta, vaatteista ja mahasta.

Vauva tuntuu täyttävän kohdun koko ajan enemmän ja enemmän. Vilkkaimmillaan hän on aamuöisin ja usein yöllisen vessareissun jälkeen jään kuulostelemaan liikkeitä ja yritän hahmottaa miten päin hän siellä on. Hän tuntuu viihtyvän kohdun oikealla puolella. Mutta en tosiaankaan tunnista, enkä osaa kuvitella miten hän kohdussa on. Joskus tuntuu, että ehkä kaksinkerroin. Sen pystyn kuvittelemaan miltä hän näyttää. Tämän viikkoisista on jo niin paljon kuvamateriaalia olemassa.

Olen viimeisten viikkojen aikana havahtunut useaan kertaan huonoon omaantuntoon. Alkuun ajattelin raskautta koko ajan. Töissä ei mistään tullut mitään ja varmaan läheisiä alkoi jo kyllästyttää puheenaiheitteni yksitoikkoisuus. Vauva, vauva, vauva. Seurasin kehon muutoksia, tarkkailin syömisiä ja huolestuin monista asioista (kuten ehkä tiedättekin :)).

Hiljalleen rakenneultran jälkeen ote on hellinnyt ja kesälomalla jouduin tekemään havainnon, että sama vanha minähän se olen. Voin keskittyä täysin itsekkäisiin asioihin ja puuhiin. Voin suunnitella jotain mitä joskus haluaisin tehdä, ilman että siihen sisältyy lapsi. En ajattele kohdussa kasvavaa kyytiläistä välttämättä ennen iltaa, ellei hän satu potkiskelemaan. En enää iltaisin täytä odotuspäiväkirjaa, jonne olin aikonut kirjoittaa lähes joka päivä havainnot, tapahtuma ja tunteet raskauden ympäriltä. Joskus on ihan pakotettava itsensä kirjoittamaan edes jotain, kun huomaan, että edellisestä kirjoituksesta on pari viikkoa.

Kamalaa: kauan odotettu ja toivottu raskaus on arkipäiväistynyt!

Viime aikoina olen ajatellut mm. onko oikeutettua keskittyä täysillä johonkin ja unohtaa, että mahassa kasvaa pieni ihmistaimi. Miksi en ole muistanut ajatella vauvaa tänään? Miksi en tunne itseäni koko ajan onnelliseksi? Miten voin keskittyä laskemaan kylmähermoisesti ensi vuoden euroja, enkä vain odota onnellisena tulevaa elämänmuutosta? Miksi olen kiukkuinen yhdentekevistä asioista, kun minun pitäisi olla seesteinen ja onnellinen, onhan meille on tapahtumassa jotain aivan ihanaa! Millaisia tunteita minusta välittyy vauvalle, kun olen tällainen? Huomaako se, etten muista häntä? Miksi emme jaa miehen kanssa enemmän rauhallisia hetkiä kahden vauvajuttujen kanssa?

Neuvolakäynnit

Olin aika pihalla kaikesta odotusaikaan ja raskauteen liittyvästä silloin, kun sain vahvistuksen raskaudesta. Olin mennyt laput silmillä päivästä toiseen lapsettomuus mielessäni, eikä minulle ollut tullut mieleenkään tutkia mitään raskausoireita kummempia asioita. Eikä sillä etteikö niitä ehtisi nytkin. Siis jos ehtisi. Meillä mies on se joka on paneutunut asiaan lukemalla oikeita teoksia, itse olen lähinnä tarpeen vaatiessa kääntynyt googlen puoleen tai kysynyt neuvoa lapsellisilta ystäviltä. Mies sai työkaveriltaan Suomalaisen vauvakirjan. Tuon lisäksi, mies on lukenut Vaippailmiön ja Jari Sinkkosen Isäksi ensi kertaa. Lisäksi mies osti kirjaston poistomyynnistä jonkun Ensimmäistä kertaa vanhemmaksi kirjan ja Ruokaa vauvalle -kirjan, jossa on reseptejä ja ohjeistusta. Ruokakirjan selasin heti, toivottavasti ehdin jossain välissä muutakin.

Kiertoteitä aiheeseen: koska en ollut vaivautunut ottamaan asioista selvää ja jäin odottelemaan hoitoihin kuuluvaa varhaisultraa, en tajunnut varata neuvolaa kovin aikaisin. Tähän mennessä olen käynyt neuvolassa neljä kertaa. Joka kerta olen tavannut eri terkan. 1. neuvola oli rv10, 2. neuvola rv14, neuvolalääkäri rv 16, 3. neuvola rv23 ja 4. eli viimeisin, neuvola rv 27. Lisäksi kävin sokerirasituksessa rv26.

Ensimmäinen neuvolakäynti ja lääkärikäynti olivat pettymyksiä. 1. Neuvolakäynniltä olin odottanut jotain selkeää protokollaa (tästä kirjoittelinkin) ja sitä, että jos sattuu olemaan ihan pihalla kaikesta se myös otettaisiin huomioon. Sain aika paljon tietoa, mistä pitää ottaa tietoa. Luulin myös, että lääkärikäynnillä olisi tutkittu vähän tarkemmin. Enemminkin lääkäri tuntui kysyvän, onko minulla mielestäni kaikki ok.

Myöhäisemmät neuvolakäynnit olen oppinut ottamaan ilman suuria odotuksia ja odotan niitä aina innolla. Viimeksi kyselin mistä alkaen neuvolakäyntejä alkaisi olla useammin. Olin käsityksessä, että loppuraskaudessa niitä olisi parin viikon välein. Sain kuitenkin vastaukseksi "tarpeen mukaan ja tapauskohtaisesti".

Sydänäänten löytäminen on ollut joka kerta haasteellista. Välillä vauvan asennon vuoksi ja välillä vauhdikkaan liikkumisen vuoksi. Viimeisellä neuvolakäynnillä terkka väitti, että istukka on jotenkin edessä kun ei saa ääniä kuulumaan (istukka oli rakenneultrassa takaseinässä). Sanoin, ettei pitäisi kyllä olla ja noin 10 minuutin jahdin päätteeksi laukkaäänet löytyivät.

En tahdo muistaa vessakäyntiä ennen omaa aikaani. En, vaikka joka kerta menen neuvolaan liian aikaisin. Usein aika on aamun ensimmäinen ja olen mummojen kanssa terveysaseman oven takana odottamassa. Vaa'alla käynti tuntuu aina yhtä jännältä, vaikka painon nousu on kohtuullista, eikä minulla tosiaan ole oikein muu kasvanut kuin mahanympärys.

Sf-mitta on mitattu tähän mennessä kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla olin tasan tarkkaan keskikäyrällä. Reilu neljä viikkoa myöhemmin oli mitta tipahtanut alakäyrälle. Kuvana muutos näyttää hurjalta pudotukselta. Sain ohjeeksi huolehtia tasaisesta energiansaannista nyt kun vauvan pitäisi kasvaa kovaa vauhtia. Nyt kun maha tuntuu olevan koko ajan täynnä, eikä nälän tunnetta juuri tule, helposti ihan huomaamatta saattaa vierähtää pitkä aika syömisten välissä.

Hb on mitattu kahteen kertaan, eikä lisäraudalle ole ollut toistaiseksi tarvetta.

Seesteistä

Kesäloma vei mennessään. Kiitos kaikille kommentoineille. Kiva kuulla, että teitä kiinnostaa lukea tällaisia ei-niin-huippuhyviä-blogimaisia "odotusblogeja".

Kuukaudessa on ehtinyt tapahtua paljon ja toisaalta ei mitään. Aika menee nopeasti ja kuitenkin aika hitaasti. Palasin kolmen viikon loman jälkeen töihin ja ensimmäistä kertaa aloin lomalla jo odottaa töihin pääsyä. Todennäköisesti se, että jäljellä on enää 8 (!!!) viikkoa töitä ennen äitiysloman alkua, vaikuttaa asiaan. Loman aikana tajusin myös sen, että viimeisillekin odotusviikoille on hyvä jättää vauvajuttujen kanssa puuhastelua, pesemistä ja järjestelyä, kaikkea sellaista ihanaa puuhaa!

Lomalla sairastin tavoilleni uskollisena kunnon flunssan. Aiemmista kesistä poiketen tajusin käydä kuitenkin työterveydessä ja sain pari päivää sairaslomaa. Aion käyttää säästyneet päivät, jos alkaa väsyttää tai muuten siltä tuntua. Toivon kuitenkin, että saisin olla hyvävoimaisena töissä ä-loman alkuun asti.

Olen kyynelehtinyt milloin mistäkin mm. lastenvaatekirpparilla nousi kyyneleet silmiin. Minä tässä kaivelen tällaisia pieniä bodeja! Hassua, mutta samaan aikaa iski myös epävarmuus; uskallanko minä ja onko minulla oikeus nyt ostaa tällaisia. Suurimman liikutuspuuskan aiheutti äitiyspakkauksen saapuminen. Olin odottanut pakkausta aika kauan ja lähdin saman tien sitä hakemaan kun sain Postin viestin. Kun kaivoin saksia avatakseni pakkauksen mieskin tuli katsomaan pakkausta ja totesi "se tuli". Silloin pillahdin itkuun. Niin tuli, lopultakin! On sitä monta vuotta odotettukin. Sillä hetkellä se iskin ihan kunnolla tajuntaan, että epätoivoinen, epävarma ja loputtomalta tuntuva odotus oikeasti on päättymässä. Ja toisaalta tajuaa, miten kauan tätä oikeasti onkaan odottanut. Lopulta olen raskaana. Ihan virallisesti. Ei sen sanominen luontevalta tunnu vieläkään, onneksi on tuo pallo, niin eipä enää tarvitse sanoakaan. Itkeskelin lisää kun levittelin pakkauksen sisällön lattialle. Halailin pakkauksen haalaria ja vollotin. Meille ihan oikeasti aikoo tulla vauva!

Odotuksen psyykkinen rankkuus on viikkojen kertymisen myötä helpottanut. En enää päivittäin mieti söinkö tai teinkö jotain vahingollista. Toki sekin vietti on herkässä. Jos jokin äksettömyys sattuu saatan vaipua tuntikausiksi ahdistukseen ja selata puhelimesta oireita, muiden kokemuksia ym. Minulla oli lähete neuvolan psykologillekin, joka soitti minulle tänään. Sanoin kuitenkin pärjääväni ilman tapaamista. Tuntui, että nyt asiat/ajatukset ovat niin paljon helpottaneet ja olen ollut niin onnellinen, että tässä vaiheessa keskustelulle ei ole tarvetta. Jos olisin saanut ajan aiemmin olisin ehdottomasti mennyt keskustelemaan. Ihan hetkittäin lomalla muistelimme miehen kanssa viime kesää. Ero tähän kesään on valtava. En kaipaa mitään.

Fyysisesti tämä odotus on ollut edelleen helppo. Mitä nyt pyöräillä olisin halunnut pidempään. Pystyn kyllä pieniä kauppa-/kirjastomatkoja polkemaan, mutta vähän epämiellyttävältä se tuntuu. Muuten pystyn harrastamaan liikuntaa ihan mukavasti. Olen uinut, sauvakävellyt, kävellyt ja jumppaillut kotona. Suunnistus on ollut neljä viikkoa tauolla, enkä tiedä uskallanko enää metsään. Syke nousee helposti korkealle, eikä se tunnu kivalta. Siis suunnistus toki tuntuu kivalta, mutta ajatus siitä, että syke on pitkäkestoisesti korkealla on huolestuttava, enkä tiedä haluanko huolestua mistään mitä voin välttää. Muutaman päivän kyykin mustikkametsässä eikä sekään tuntunut pahalta, kuin yhtenä päivänä kun olin edellisiltana jumpannut pakarat jumiin.

Painoa on kertynyt tähän mennessä viisi kiloa, mutta onhan tässä aikaa paisua. Ehkä sitä on tullut muuallekin kuin mahan seudulle, mutta aika huomaamattomasti. Juuri tällä hetkellä maha on kivan kokoinen. Oikein ihana pallo! Ihaninta tietenkin on, että siellä myllertää oma pieni ihmistaimi. Muutenkin olo itsessä on ollut oudon hyvä.

Ärsyttävin fyysinen ilmiö on tähän saakka ollut mahalaukku, joka tuntuu koko ajan täydeltä, ja vatsahapot jotka ovat ruokailun jälkeen kurkussa. Nälkää ei tunnu tulevan enää lainkaan. En tosin ole vieläkään oppinut syömään säännöllisesti ja pieniä annoksia. Toinen fyysinen ikävä ilmiö on suonikohjut.  Eli tähän saakka olen päässyt vähällä.

Rv 27